Are you looking for happiness? Are you looking for something better?

 

Näen Hurtsin kahdenkymmenen päivän päästä Jäähallilla, lauantaina toinen marraskuuta. Minulla on keikkaa kohtaan paljon ristiriitaisia tunteita - kuten aina keikkojen kanssa - enkä osaa vielä sisäistää sitä, että alle kolmen viikon päästä tosiaan värjöttelen marraskuisessa Helsingissä, jälleen uudessa paikassa vailla varmaa tietoa siitä, missä täytyisi jonottaa ja kuinka kaikki tulee muutenkaan onnistumaan. Silloin minua jännittää.

Tietenkin on niin, että jokainen on kokemuksena erilainen ja omansa, keikkoja ei kenties edes voi verrata toisiinsa mitenkään kovin tarkasti ja tulen arvostamaan jokaista hurjan paljon, tapahtui mitä hyvänsä. Etäisesti kuitenkin pelkään, että tulen pettymään tähän keikkaan. En paljoa, en niin, että jäisi paha maku tai angstaisin pettymyksestä minnekään kyseisen illan jälkeen, mutta saatan kuitenkin antaa ajatukseni sille, että ilta olisi voinut olla vieläkin parempi.

Ensimmäistä kertaa minulla on odotuksia. En tahdo ajatella odotuksiani sen kummemmin, sillä rimojen asettaminen tuntuu naurettavalta ja no, pelkään, etten saa haluamaani ja petyn suuremmin kuin huomaamattomasti. Parempi siis pysyä pessimistisenä ja olla ajattelematta sen suuremmin. Heinäkuisen Ruisrockin jälkeen tiedän, etten tule koskaan kokemaan mitään samanlaista, en millään keikalla milloinkaan. Toisaalta toivon, että tuo keikka olisi ollut aivan tavallinen ja olisin ollut vain massaa muiden seassa ilman mitään huomionosoituksia, mutta toisaalta en voisi antaa pois sekuntiakaan. Heinäkuu kuitenkin nosti riman sen verran korkealle, että.... Täytyy vain hyväksyä se, ettei sama tule toistumaan ja aloittaa keikkailu puhtaalta pöydältä. Samanlaisella uutuudeninnolla ja epätoivoisella tiedolla siitä, että tulen aina olemaan yksi itkevä lapsi muiden joukossa.

En ole koskaan käynyt Jäähallilla, joten en yhtään osaa kuvitella, millainen keikka minulla on noin paikallisesti edessä. Saan kylmiä väreitä aina kun muistan, että kyseessä on sisätila, siellä on pimeää ja ihmisiä permannon lisäksi katsomossa ympärillämme. Hurts tuollaisessa paikassa on aivan varmasti eniten edukseen. Pelkkä ajatus Illuminatedin valomerestä pimeässä hallissa ties kuinka monen ihmisen seassa... Täytyy muistaa katsoa ympärilleen. Jos kyseinen valomeri oli upea Weekendissä, joka sentään järjestettiin kesäiltana ulkona, niin...

On kuitenkin yksi asia, johon julkisestikin saatan olla pettynyt: keikan setti. Tämä on kuitenkin uusi kiertua, Exile-kiertue, ja tähänastiset setit eivät oikein ole vastanneet odotuksiani. Eivätkä ilmeisesti monen muunkaan odotuksia. Toivoisin niin kuulevani jotakin uutta - en siksi, että vanhat kappaleet eivät kelpaisi, vaan osittain periaatteesta ja halusta kuulla juuri muutama valittu livenä. Ja Adam kuitenkin lupaili Instagramissa prosentuaalisesti joidenkin biisien kuulemismahdollisuuksia. Setin puolesta jännittää ja paljon, sillä ainakin toistaiseksi... no, olemme saaneet samaa kuin muinakin tämän vuoden keikkoina. Suomi ansaitsisi jotain spesiaalia, ehkäpä se toteutuisi tällä kerralla, tällä keikalla. Vaikka pelkästään se, ettei Suomen keikkaa ole peruttu, on jo ansio yksinään. Pelkästään mahdollisuudesta täytyy olla onnellisimmillaan.

Paitsi, että tästä tulee ensimmäinen suuri sisäkeikkani koskaan, tästä tulee ensimmäinen talviajan jonotuskeikka ja ensimmäinen kahden kaverin kanssa suoritettava reissu! Kaiken lisäksi pääsen näkemään tuntemattomampiakin tuttuja ja odotan sitä innolla. Pian nähdään Veera!

Varsinaiset tunteet ovat koonneet itseään jo ties kuinka kauan. Muistan, kuinka laitoin keikan jo ennen päivän varmistumista odottelemaan Day Countdowneriin ja elävästi mieleeni on jäänyt numero 117. 117 päivää odotusta on pian takana. Se tuntuu hämmentävän pitkältä ajalta, hämmentävän nopeasti kulkeneelta ajalta. Paniikki, stressi, pelko, odotus, into, epäuskoisuus ja jostakin syvältä kantautuva onnellisuus ovat saaneet kasailla itseään. Aivan pian kaikki pääsee ulos. Osa jo silloin, kun keikkaan on jäljellä muutama päivä, osa silloin, kun odottelua on edessä vain muutama tunti. Kaikki loput irtoavat silloin, kun soiton alkuun on aikaa enää muutama minuutti. Siitä se sitten lähtee.

Minua tärisyttää nyt, kun ajattelen tätä kaikkea. Kaksikymmentä vaivaista päivää, ja odotus on ohi. Tuntien jonotus. Sitten puolitoistatuntinen silkkaa tunnetta. Sitten se on jälleen ohi. Olen varma, että tuosta illasta tulee elämäni upein; kaunein, tunteikkain, itkuisin, ahdistavin ja koskettavin, oli setti millainen tahansa, olin millä paikalla tahansa ja miten kuollut tahansa. Vaikka sataisi räntää koko ulkonaoloaikamme, vaikka olisi niin kylmä että käteni ja jalkani jäätyisivät kuolioon tai kaikki asiat olisivat aivan huonosti ja rutistuisin ja pyörtyisin yleisön keskelle. Mitä ikinä sieltä tuleekaan, olen valmiina kohtaamaan sen ja ottamaan kaiken irti. Pääsen lähemmäs maanpaossa olevaa onnellisuuttani kuin pitkiin aikoihin.

Paitsi, jos Theo ei ajele partaansa ja viiksiään Suomeen mennessä....

I want to exercise the demons from your past - keikkapostaus 3

Vaati keräilyä kirjoittaa tämä, ja ajattelin hetken, että jätän tämän jonnekin kuukauden päähän ja postaan nyt jotain aivan muuta, mutta otan itseäni niskasta kiinni ja hoidan tämän alta pois! Kovin laadukkaasti en osaa kirjoittaa ja tästä tulee kuolettavan tylsä teksti lukea, sillä kuvia ei ole (kaduttaa jälkeenpäin, totta kai!) ja muutenkin tästä tulee... en tiedä mitä. No mutta.

Muse kävi keikkailemassa Helsingin Olympiastadionille 27.07.2013 ja jestas, tätä on kyllä odotettu suhteellisen kauan aikaa, kun liput ostettiin heti niiden tultua myyntiin ennen joulukuun puoltaväliä viime vuonna. Niinan kanssa meille oli todella tärkeää se, että saadaan hyvät paikat ja oh olihan kyseessä sentään Muse. Sellainen bändi, jota varmasti voin suositella ihmisille, jotka eivät bändiä suuremmin rakastakaan. Jo joskus tahdot maksaa hyvästä keikasta niin käy katsomassa Musea! Tällä kertaa olimme erittäin ahneita ja pienen sumplimisen ja muuttuvien suunnitelmien jälkeen pääsimme ilman ongelmia yhteisymmärrykseen siitä, että matkaan oli lähdettävä edellisenä iltana. Kello 22:20 hyppäsimme siis bussiin mukanamme säkillinen ruokaa ja mitä parhaimmat varusteet pitkän kesäyön varalle. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisimme voineet ottaa ne pitkät housut ja uhrautua kanniskelemaan myös makuupusseja tai muuta mukavampaa kuin pelkät fleeceviltit. Mutta toisaalta kokemus oli kamalla tavalla ehkä paras tähänastisista, herranjestas ihminen voi olla hullu. :D Majoituttiin aivan vieraalle maalle Helsingin yöhön, syötiin iltapala ja nukuttiin koko yönä ehkä 1,5h ja herättiin viiden aikaan. Numerot 102 ja 103 olivat onnellisia saapumisajankohdastaan kaikesta huolimatta!

Lauantai oli melkoista tuskaa kokonaisuudessaan. Nukkuminen ei onnistunut, oli pitkään kylmä ja olo oli mitä kamalin, voitte vain kuvitella! Muistaakseni valituskerho ei kuitenkaan alkanut laulamaan, vaan kestimme kuin miehet kaiken sen kärsimyksen ja ilmainen huumori kukoisti. En tiedä olisiko aika kulunut nopeammin, jos meitä olisi ollut enemmän kuin kaksi, mutta sielläpä vietimme laatuaikaa keskenämme maassa kierien. Päivällä kylmästä valittaminen sai jäädä, kun tuli aivan mahdottoman lämmin ja viimeisillä tunneilla raahattiinkin vilttejä varjon puolelle.

Me tosiaan saimme jonotusnumeroiksi 102 ja 103, ja 150 numeroitiin. Tämä numerosysteemi on mielestäni fiksu, jos sen saa toimimaan ja varsinkin siltä osin, että ihmiset, jotka ovat olleet yön tai kaksi ovat jollakin tapaa etuoikeutettuja sisäänpääsyssä. Meidän saapuessamme yöllä ei aluueella kyllä majaillut aivan sitä sataa ihmistä. En sitten tiedä, miten ihmisiä kykenisi paremmin valvomaan sen "numerot käteen ja kotiin nukkumaan" -huijauksen välttämiseksi. No minua ei ainakaan ärsyttänyt, sillä keskipäivän aikoihin saatiin tieto siitä, että 150 ensimmäistä pääsisivät ensimmäisenä jonottamaan sisään. Numerointijuttu toimi kaiketi muuten hyvin, mutta sitten ne kaikki loput, joita numeroitiin jonnekin yli kuudensadan ja lyötiin karsinoihin meidän jälkeemme, laskettiinkin yhtä aikaa porteille rynnimään. Mehän olimme siinä vaiheessa jo tyytyväisinä sisällä, hyvä!

Eli kyllähän se aika jotenkin mateli, en itse pystynyt enää syömään tai juomaan muutamaa tuntia ennen jonojen muodostamista, ja olo oli (siitä huolimatta / sen takia?) kohtuullinen koko ajan, ei heikottanut eikä juuri ällöttänytkään. Bajamaja oli lähellä koko ajan (ja en tiedä miten on mahdollista, mutta kävin siellä varmasti ainakin viidesti? Mutta mitään keikkaa en aikaisemmin ole niin paljon jännittänyt kuin tätä. Enkä tiedä miksi, ehkä siksi etten tiennyt, mitä on tulossa ja miten itse reagoisin. Yöjonottajien jono muodostettiin jotakin tuntia ennen porttien avaamista, ja siitä meidät sitten päästettiin jonottamaan hetkeksi itse porteille. Tottelemattomat teinit juoksivat kirkuen (ei vaan..) porteista sisään ja meinasin jäädä sisäkaarteissa jumiin ihmisten keskelle. Mutta aah miten oivalliset paikat saimmekaan! Pääsimme aivan keskelle B-stagea, eturiviin. Oikeastaan kun mietimme paikkoja joskus aikoja sitten, ajattelimme, että siinä saattaisi olla paras paikka, mutta varmaankin ihmiset sen takia rynnisivät siihen ensimmäisenä. Mutta mitä vielä! Suurin osa suuntasin päälavan eteen useaksi riviksi heti alkuun. Toisaalta tuolla lavalla melkein mikä tahansa eturivin paikka on hyvä, mutta B-stagen keskeltä näkyvyys oli taattu koko keikan ajaksi. Whoah en ehkä vieläkään täysin ymmärrä. Mutta siinä sitä nakutettiin valmiina roikkumaan kaiteessa maailmantappiin saakka. Kaiken kruunasi vieressä olleet mukavat ihmiset jotka juttelivat keskenään (ja heitä sai kuunnella, terveisiä vain teille!) ja mukava järkkäri.

Ensimmäinen lämppäribändi ei pahemmin lämmittänyt minua eikä yleisöä muutenkaan, mutta toisena lämppäämä Mew kolahti aikalailla ensisävelistään lähtien. Kuten ehkä olenkin jo maininnut, olen ihminen, joka tietää tarkalleen mistä tykkää ja tuntee, jos jokin yksinkertaisesti kolahtaa. No nyt kolahti. Oikeasti Mew oli ilo korvalle, sitä oli ihana kuunnella ja se oli hyvää ja mukavaa ja kaunista. Hitusen liian herkkää tosin (ei sillä tavalla mutta...), sillä vaikka en ollut koskaan ikinä milloinkaan kuullut yhtäkään kappaletta, pidättelyistä huolimatta itkin kahden viimeisen kappaleen aikana. Tervetuloa epämääräiset katseet vieressäolijoilta ja järkkäriltä. :) 156 ja Comforting Sounds ovat ne kappaleet, joita olen kotonakin kuunnellut helpotusmusiikkina viimeiset päivät. Olen tavattoman onnellinen siitä, että juuri Mew lämppäsi Musea lauantaina. Nyt minulla on taas vähän jotain uutta.

Aika kului nopeammin kuin odotin, ja se johtui myös siitä, että taisin luulla Musen aloittavan tunnin myöhemmin kuin mitä aloitusaika oli. Parempi vain! Minut yllätti ja järkytti se, miten pian Mew'n jälkeen Unsustainable alkoi soida.

Ajattelin, että tämä keikka olisi minulle jollakin tapaa kevyempi, helpompi käsitellä. Etten itkisi niin paljon, ja saisin paljon irti, että kykenisin olemaan kuin kuka tahansa muukin kauan showta odottanut Muser. Jotenkin odotin, että keikasta tulisi kerrankin normaali, mukava kokemus sanan oikeassa merkityksessä. Olin ajanut itseni metsään aika täydellisesti. Unsustainable ja kaikki siitä eteenpäin oli jotain kamalaa, sekavaa, tajuttoman hirvittävää sotkua. Koko keikka oli kuin yksi suuri kohtaus, nappuloiden vinksahtaminen. Ja kun siihen sekoitetaan pohjaton rakkaus, onnellisuus, epämääräisen sekainen hyvänolontunne ja jännityksen laukeaminen, pitkän odotuksen jälkeinen kokemus, on meillä lavan edessä seisomassa melko katastrofaalinen minä.

En muista missä vaiheessa (ennen Unsustainablea vai sen jälkeen?) B-stagelta pamahti ilmaan sellainen aivan hillitön tulipallo. En osannut ollenkaan odottaa sitä, vaikka tajusinkin, että jonkinmoinen posaus siitä edestä jossain vaiheessa lennähtää, mutta huh hei sentään. Kiljuin perseeni irti heti alkutekijöissä; en ehkä siksi, että säikähdin ääntä ja hetken pelkäsin korvieni särkyneen vaan siksi, että olin aivan tajuttoman vaikuttunut ja yllättynyt samaan aikaan. Ensimmäiset erikoistehosteet koskaan millään keikalla jolla olen ollut. Se kertoi heti jotain siitä, mitä olisi tulossa. Ja se lämmön määrä, mikä siitä pallosta lähti! Ajattelin sekavana sekunnin tuhannesosan, että mokoma polttaa koko eturivin poroksi. Keikan aloitti odotetusti Supremacy, ja huaah lavan päälle korkealle ilmestyneet ihmeelliset tynnyriasiat syöksivät tulenlieskoja melko komealla tavalla tukehduttaen koko stadionin hetkeksi kuumuuteen. Whoah ja ne screenit.

Supremacyn jälkeen soi Supermassive Black Hole ja aloituskappaleen tavoin voi asdfgh huutamista. Muse on siitä täydellinen bändi, että sillä on jollain tapaa erityyppisiä kappaleita. Siis niistä löytyy riehumisbiisejä mutta myös muutama hieman herkempi kappale. Rakastan musiikin laulamista niin kovaa että se on huutolaulua. Rakastan tehdä sitä muiden kanssa, rakastan huutaa keuhkoni ulos niin, ettei minun tarvitse tehdä sitä kenenkään korvaan. Eturivissä ollessani en joudu kärsittämään muita ja minulla on tilaa hengittää, ottaa happea ja huitoa käsilläni miten lystään. Kolmantena Panic Station ja hämmennyin hieman, koska odotin tähän väliin vielä jotain muuta kappaletta (jälkitietojen mukaan Bliss oli listalla ja olen ehkä aivan hitusen surullinen siitä, ettei sitä kuitenkaan soitettu, olisin halunnut kuulla sen!), mutta nääh. PS veti loistavasti yleisöä mukaan - kuten niin niin moni muukin kappale voi kiesus! En enää ollenkaan epäile sitä, oliko pelkkien Muse-fanien läsnäolo hyvä vai huono asia.

Neloskappaletta pelkäsin ja pelkään sitä muutenkin yhä. Kaikista pahinta oli tietää, että lähes varmasti seuraava kappale olisi Resistance ja tosissaan se alkaisi hetkenä minä hyvänsä livenä nenäni edessä. Kuten kaikkien musiikkieni (haha) kohdalla, Musellakin suosikkikappaleeni ovat niitä kaikista raskaimpia, syvimmin satuttavia. Hysteerinen itkukohtaus ensimmäisistä säkeistä alkaen, hyi se alku, hyi koko kappale. Ja Matt lauloi sen B-stagella. En tainnut edes laulaa koko kappaletta mukana, en pystynyt siihen. Hyi oksennus sitä tunnevyöryä, joka yritti paeta ulos ja purkautui yliluonnollisena kyynelrääkymisenä. Mutta joudun silti sanomaan sen, että rakastan Resistancea varmasti Musen kappaleista eniten. Tämän takia ja siitä huolimatta, kuinka vain.

Resistancen jälkeen Animals, ja vaikka se ei todellakaan ole sellainen kappale, jossa olisi syytä kyynelehtiä sen selkeän sanoman ja tarkoituksen takia, itkin koko kappaleen ajan - en hysteerisesti kuten Resistancessa vaan hysteerisesti eri tavalla, kuin turhasta, mutta kuitenkin sellaisella tunnemäärällä etten koskaan aiemmin ole itkenyt. Minua karmivat ne naamat screeneillä, karmi koko kappale ja karmi kaikki, tukehdutti mutten tukehtunut vaan päinvastoin sain itkettyä. Itkin ja lauloin ja kun päälle alkoi taivaan täydeltä sataa muserahaa sain saalistettua kokonaista yhden setelin. (Nauroimme tälle Niinan kanssa toissapäivänä, miten vaikeaa niitä oli ottaa kiinni ilmasta?)

Kuudentena ihana huudatusbiisi Knights of Cydonia, ja jotenkin aivoni ovat jumittuneet aikaisemmin käytettyyn KoC-lopetukseen ja ajattelin taas kovin sekaisena, että ei tämä vielä voi loppua. Olen oikeasti ollut hieman pihalla ajantajuni ja muutenkin ajatusmaailmani kanssa... Mutta ehkä tuolloin ei tarvitsekaan keskittyä muuhun kuin itse keikkaan. Jälleen sellainen kappale, jossa ei tatvitsisi itkeä, mutta mitä minä tein? Niin. Seuraavana Dracula Mountain ja sen jälkeen B-stagelle nousi piano, enkä ehtinyt edes ajatella, mitä sieltä saattaisi tulla (tai ehdin, mutten saanut yhtään biisiä päähäni), kun Sunburn alkoi soida. En oikeasti muistanut sitä, että saattaisin kuulla kyseisen kappaleen. En muistanut edes toivoa sitä viime metreillä. Ja sitten sain kuulla sen. Sunburn on ehkä yksi kamalimmista, se vain on hirveä ja pidän sitää. Come let the truth be shared, no one ever dared, to break these endless lines, secretly she cries. Mukavia lyriikoita koko kappale täynnä, lisää hysteeristä itkua ja huutolaulua ja kiljumista ja onnellisuutta kaikkine muine mausteineen. Voi.

Sunburnin jälkeen Interlude ja Hysteria, ihana Hysteria ja taas sain huutaa. Tässä vaiheessa kuitenkin tajusin, etten tulisi kuulemaan Butterflies & Hurricanesia sinä iltana, sitä ainoaa jonka olisin haluamalla halunnut kuulla. Mutta toisaalta se ei häirinnyt siinä tilanteessa, eikä se häiritse edelleenkään. En osaisi olla yhtään tyytymätön siihen, mitä sain. Sitten Monty Jam ja Feeling Good, johon oli tungettu naisnäyttelijäkin mukaan. Sinällään esitys B-stagella oli turha, mutta kuitenkin vaikuttava ja minusta on jotenkin lisäupeaa se, että ensin vain screenillä näkynyt nainen olikin oikeasti siinä ja nyt näyttelemässä, eikä video tullut nauhalta kuten ensin luulin.

Ää ja onko sitten jo kolmastoista kappale? Follow Me, joka repi yleisön mukaan ja joka itketti ja joka kuulosti aivan mahdottoman hienolta myös livenä ja on kyllä livevedon arvoinen kappale. Joskus ajattelin, etten osaisi kuvitella sen olevan kovin vaikuttava livevetona, mutta kyllä se hieno oli. Kovin hieno ja yleisö osasi olla mukana. ;___; Jotenkin on niin täydellistä nähdä Matthew edessään huutamassa follow me, you can follow me:tä. Ja FM on itkettävä kappale, se todella on eikä muuten vain itkettänyt (kuin tämä lohduttaisi minua itseänikään....).

Sitten Liquid State, jonka Chris laulaa B-stagella nenän edessä. Meinasin kirjoittaa, että kappale on ehkä yksi lemppareistani The 2nd Lawilla mutta sitten tajusin, etten voi edes niin laajasti nimetä lemppareitani kyseiseltä levyltä sillä nimeäisin samalla ne kaikki. Sillä ei ole yhtä ylitse muiden nousevaa kappaletta, joten ehkä en sano Liquid Statestakaan mitään sen kummempaa. Ainoastaan sen, että rakastan sitä kovin paljon. Ja rakastan ehkä nyt hitusen enemmän, sillä koinhan tähtihetkeni kyseisen kappaleen parissa. Varastin videon YouTubesta, kiitos sinulle joka sen sinne lisäsit, otan valitukset vastaan mikäli tahdot sen pois!

Kuten kaikki hetket, jolloin joku noista kolmesta hengaili B-stagella, myös Chrisin siinäolo oli hämmentävää ja epätodellista ja voi miten lähellä nuo olivat meitä. Alle kahden metrin päässä? Niin kovin lähellä. Mutta adfgh (sillä parempaa kuvausta päälleni ei olekaan keksitty) yksi pelottavimmista ja hämärimmistä ja upeimmista hetkistä oli se, kun Chris katsoo minua suoraan silmiin niin että tajuan että tämä katsoo minua ja oikeastaan enkös voi sanoa että laulaa minulle sillä sehän on sama asia samalla kun laulaa warm my heart tonight, hold my head up high and help me to survive. Keräsin säälit itkevällä naamallani ja itkin sen jälkeen kahta kauheammin kuin tajusin jälkijunassa mitä tapahtui. En odottanut mitään mutta sain laulella mukavat lyriikat suoraan Chrisille ja hyäsfjgfs. Itkettää. Sekavasta onnesta, tyytyväisyydestä. Siitä kuinka helvetin onnekas ihminen olen.

Seuraavaksi ihana Madness, jonka yleisö osasi ja minä itkin ja huusin ja lauloin. En tosin laulanut kappaleen lopussa, sillä mielestäni maailman kaunein korvilla kuultava asia - tai no yksi kauneimmista - on Madnessin i need to love -kohta x2. En vain tiedä mitään kauniimmin ja harmoonisemmin soivaa asiaa, kuinka täydelliseltä se kuulostaa biisissä ja kuinka tiesin sen kuulostavan täydelliseltä myös livenä ja kuinka se todellakin kuulosti. Tämän jälkeen yleisön tähtihetki eli Time Is Running Out, jossa sai taas hyppiä aivan hirveästi ja huutaa ja itkeä onnesta ja kamaluudesta ja tätä odotinkin etäisesti. TIRO on vain niin hieno myös livenä kuultuna, ja se miten yleisö on mukana ja huutaa lujaa ja hyppii ja laulaa ja... Sitten Stockholm Syndrome, jossa on myös kamalat lyriikat ja se on joltain osin erittäin osuva ja sai tunteilemaan kamalan paljon lisää. SS saa miinuksen vain siitä, että se on hurjan pitkä, tosin en tiedä häiritsikö se ketään kun ei itseänikään häirinnyt. Nuo olisivat saaneet soittaa jotakin riffä vaikka tunnin ja olisin silti hyppinyt kaikkeni antaen mukana. Olen helppo asiakas! 

Mutta sitten öäh mitä tapahtui. Agitated ja Yes Please, siis noita ei ole soitettu 12 ja 13 vuoteen. Minulla ei ollut hajuakaan esim. lyriikoista, tiesin etäisesti kappaleet ja jollain tasolla aluksi jäädyin ja järkytyin sillä en ymmärtänyt, mitä korvistani soi sisään ja kun Matt alkoi laulaa ja tajusin, ettei kyseessä ollutkaan mikään riffi vaan todellakin kappale, jota ei ole kuultu yli kymmeneen vuoteen. Ei käynyt mielessäkään, että olisi järkeä lähteä koluamaan läpi vanhoja beepuolen kappaleita. Mutta mitä!? Olen kuukauden sisällä saanut olla kolmesti ylpeä Suomesta ja siitä, että olen suomalainen. Joten voihan Suomi minkä teit. Muunmaalaiset fanit taitavat parkua kateudesta pitkän aikaa. Oikeasti mitä. ;__;? Mutta minulle tuli ikävä olo siitä, etten oikeasti osannut sanoja, ollenkaa. Yh olenhan huono kuuntelijaihminen?

Sitten se, mitä odotin ehkä eniten eli kappaleet B-stagella. Matt ja Chris olivat ihanan paljon muuten siiinä pikkulavalla meidän edessämme, mutta kolmen kappaleen verran myös Dom sai rumpusettinsä siihen ja parhaimmillaan kaikki kolme olivat aivan siinä lähellä. Vaikka koin jälleen pienen sisäisen pettymisen siitä, että emme kuulleet Unintendedia (ehkäpä kuulen sen vielä joskus ja pääsen itkemään sen kauneuden ja haikeuden ja en tiedä takia), Blackout ei tuntunut laisinkaan pahalta vaan oli upea yleisön päällä leijuvine jättihehkulamppuineen ja ballerinoineen. Ja Blackoutin jälkeen Guiding Light, joka on kaiketi herättänyt paljon keskustelua fanien keskuudessa (ellen ole aivan väärässä!), mutta itsehän tykkään myös tästä biisistä ja siinä on kivat taputukset!

Kolmas B-stagen kappale oli Undisclosed Desires. Muistan joskus kun ajattelin, että olisi kiva kuulla kyseinen kappale joskus livenä, ja sitten se löytyi tältä kiertueelta ja kaiken lisäksi se löytyi B-stagen kappaleista ja sain itse todella kuulla sen. Mutta ne minuutit olivat varmasti koko keikan pahimmat. En tiedä, mitä tapahtui. Mutta tapahtui kuitenkin. Hyi samperi. Minä tykkään hurjasti UD:sta ja sen lyriikoista ja musiikista, vaikka se onkin hieman tasapaksu ja sellainen.. normaali? Se on hyvä, kaiketi The Resistancelta yksi parhaimmista omalla listallani. 

Chris heitti jossakin vaiheessa kappaletta plektroja yleisöön vain hieman vasemmalle siitä, missä me olimme ja yksi lensi maahan aika lailla meidän eteen. Pyysin sitten ihan hetken päästä järkkäriä nostamaan sen siitä, ja toisella kerralla plektra löytyikin ja oli niin kovin kovin lähellä, että olisin saanut sen, mutta järkkäri jäi neuvottomana seisomaan plektra kädessään, enkä saanut sitä häneltä otettua vaan joku toinen sai sen. En tiedä, olisiko minun pitänyt hysteerisesti vain repiä se häneltä (varmaankin), mutta epäonnistuminen se kuitenkin oli ja vaikka tilanne ei sitä vaatinut, sain jostain ihmeen syvältä tulvivan kohtauksen niin, että itkua tuli pahemmin kuin aikaisemmin, se vain jatkui ja jatkui, en osannut lopettaa. En myöskään osannut katsoa minnekään, en tiedä mitä ajattelin, en ajatellut mitään, itkin ja huusin ilman minkäänlaista ajatuksenvirtaa lyriikoita ja ihmettelen suuresti, miten ne tulvivat suustani aivan virheettöminä siitä tilasta huolimatta. Koskaan ei ole tapahtunut mitään sellaista, ei koskaan, vaikka miten olen parkunut ja vollottanut. Se oli jotain aivan järkyttävää.

Matt rullaili yleisönreunaa samaan aikaan, eikä kulkenut ollenkaan B-stagen ympäri, mikä löi lisää pökköä epätoivon pesään. Olen suunnattoman kateellinen niille, jotka pääsivät hipelöimään yhtä tai ää useampaa noista. Muistelkaa sitä onnella, rakkaudella ja riemulla minunkin puolestani! Koin kuitenkin toisen tähtihetkeni samaisen kamaluuden aikana, kun kokosin itseni ja käänsin nokkani taas lavalle päin. Voi en tiedä kuinka kauan Dom oli todistanut kauhunhetkiäni, mutta kiitos kerrankin osuvan tuurini vilkaisin herraa oikeaan aikaan ja aivoni reagoivat salamannopeudella ja UD:n lopusta you are the one -kohdan sain laulaa suoraan Dominicille. Ja aivan nanosekunnin ajan meidän molempien ilmeet taisivat olla luokkaa :). Mikä maaginen hetki! Pelasti koko illan ja kahden tähtihetken jälkeen oloni ei ole niin säälittävä ja tyhjä. Naamallani kerätään sääliä.

UD:n jälkeen soi jälleen Unsustainable ja hysteriakohtaukseni jatkuu jatkumistaan, kestää läpi Plug In Babyn jonka rivimme hyppii tyylikkäästi huutaen, kestää läpi Survivalin jonka huutolaulan sormet ristissä. Isolated System ennen viimeisiä encoreja oli myös hirvittävä, ja viimeiset mehut yritin puristaa irti Uprisingissa, voi se on niin toimiva ja hyvä biisi joka hetkellä. Ja viimeisenä Starlight, jonka taputuksia odotin kädet ilmassa heti kun Uprising loppui. Starlight otti yleisön varmasti parhaiten, en tiedä, olin siinä vaiheessa jo niin sokea etten kiinnittänyt muihin ihmisiin mitään huomiota.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin "kaikkeni antanut". Keikan jälkeen olo oli tyhjempi kuin koskaan, en ymmärtänyt miten päässäni niksahti niin pahasti, en koskaan ollut itkenyt niin paljon ja ajattelin, etten itke varmasti viikkoon. En ole viimeisen viikon aikana itkenyt ja pelkään, että se taito katoaa - ainoa keino purkaa tunteitani, ainoa jonka osaan - mutta ehkä tunteet palautuvat jo joidenkin päivien päästä. En tiedä, olenko nyt potenut kaikkien kolmen keikan keikkamasennuksen samaan aikaan, vai miten, sillä vasta torstaina jaksoin kunnolla kävellä ja ajatella. Olo on ollut niin vetämätön, etten samanlaista kamaluutta ole senkään osalta aiemmin kokenut. Annoin ihan kaiken, kaikki tuli ulos ja jäi pyörimään ympärilleni. Olen siihen tyytyväinen, mutta edelleen suunnattoman hämmentynyt.

Niina sanoi, ettei koskaan enää, ei ikinä. Mutta katsotaan vain, niin olemme pian uudet liput kourassa lähdössä tekemään tuplaitsemurhaa lavan reunalle. Ja jos vuoden sisällä emme toista keikkaa saa, odotamme sitä kuin kuuta nousevaa. Minkä sitä hulluudelleen mahtaa.

On jännä ajatella, että odotus on nyt palkittu, kaikki on takanapäin. Kuukauden sisällä kävin kaksilla festareilla ja yhdella stadionkeikalla ja näin livenä kolme minulle kaikista rakkainta bändiä kautta aikojen. En osaa käsitellä aivoissani sitä, miten lyhyen ajan sisällä kaikki on tapahtunut, miten onnellinen olen. En tiedä, tuleeko eteeni toista samanlaista kuukautta enää koskaan. Tunnen kuitenkin, että annoin kaikkina kolmena kertana niin paljon kuin osasin, ensi kerralla annan vielä enemmän. Kaikista jäätävintä ja upeinta on kuitenkin se, miten paljon itse sain. Paitsi että koin elämäni upeimman illan Ruisrockissa ja sen myötä ymmärsin, ettei toivottomuuteni ole kohtaloon kirjoitettua, saan niin paljon vain siitä, että kuulen musiikin oikeasti ja näen sen synnyttäjät nenäni edessä. Ja olen myös niin ylpeä Suomesta Musenkin osalta, porukka oli niin tyytyväisen (ja hymyileväisen!!) näköisenä lavalla koko illan ajan, ja saimme kaksi hypererikoiskappaletta sekä pisimmän setin koko Musen historian ajalta. Kiitos.

Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä. Kuinka suurella osalla ihmisistä lähtee ääni keikan aikana tai sen jälkeen? Minä kiljun ja huudan ja laulan niin lujaa kuin pystyn, parituntinen pelkkää huutoa ja siihen päälle kokoaikainen itkeminen eivät varmasti ole mitenkään hyväksi äänentuottamiselle, mutta minulta ei ole koskaan lähtenyt ääni. Ei keikan aikana eikä sen jälkeen, ei mitään muutosta missään vaiheessa. En edes kähise. :D Äiti sanoi, että kyse on siitä, että tuotan äänen oikein. Hyvin mahdollista. Ainakin se lähtee sydämestä, eikä vain kurkusta. 

So don't you go, cause I've got no one but you - keikkapostaus 2

Toissapäivänä eli ihanaisena perjantaina 05.07.2013 startattiin Niinan kanssa kello 05:35 lähtevällä bussilla täältä kotoa Lahteen ja odoteltiin siellä puolisen tuntia (ulkona, sillä ihanainen asema olisi auennut vasta seitsemältä) bussia Turkuun. Takataskussa olivat noin tunnin yöunet, muistilapulle piirretty kartta Turun linja-autoasemalta Kauppatorille sekä valtava muovipussillinen matkaeväitä. Ostettiin kaikkea jännää viidellätoista eurolla ja kun mukana oli babyporkkanoita, pilttiä, kuivattuja hedelmiä, suklaapatukat, Angry Birds -pastilleja, vaniljarinkeleitä ja donitseja ja mitähän vielä (euron taskuristikkolehti ja vettä!!), niin ei siinä nälkä ehtinyt tulla niitä katsellessa. Kaupassakäynnin jälkeen kyllä epäilytti, että olisikohan sittenkin voinut jättää rinkelit tai donitsit pois, mutta ahneus kun iski niin eihän siitä ruuasta irti voi päästää. Suht terveellistä ja energiaa antavaa mussutettavaa onnistuttiin keräämään, hyvä me!

Bussi saapui Turkuun noin 10:15 ja bussissa jo heitimme epätoivoisina roskiin murskautuneet donitsit, yäh hyi. Sitä sokeria oli joka paikassa sen jälkeen, kun laaturuoka ratkesi laatikossaan tuhansiksi paloiksi. Linkkuasemalta seikkailtiin sitten upean kartan avulla torille, jonne löydettiin helposti ja siellä odotettiin puolisen tuntia kasipaikkaria, kun missattiin 10:30 lähtevä. Ensimmäinen vieraassa paikassa "yksin" suoriuduttu paikkaribussimatka. Samalla bussilla tuli paljon festarityötekijöitä, ja heidän perässään osasimme jäädä pois oikeassa kohdassa ja ravasimme autiota pellonviereistietä Ruissalossa.

Ei ollenkaan haitannut, että ei ehditty ensimmäiseen mahdolliseen paikkariin, sillä olimme ihan ensimmäisiä yleisöön kuuluvia ja odottelimme yksikseen melkein kolme tuntia porttien edessä. Kylläpä lämmitti mieltä! Istuttiin lyhtypylvään varjossa ihmeellisessä kuopassa (ihanien rakkauden) maitohorsmien keskellä ja ylistettiin maailmaa ja saatiin ensimmäiset vilkutuksetkin mukavilta autoilijapojilta heti alkutekijöissä. :D Ja sitten valitettiin, kun loppuvaiheessa alkoi olla kylmä. Tosin viihdyttihän meitä mukava koomikko jokusen tunnin. Kiitos vain. Minä en siinä vaiheessa enää kamalasti viitsinyt syödä mitään, join vähän ja vessahätähän siinä väkisin tuli niin pitkän ajan kuluessa. Vatsa kolmen aikaan paikalle alkoi kertyä ihmisiä, ja punaiset narut "portilta" avattiin melko lailla vasta neljältä. Hieman täytyy valittaa siitä, että informaatio kulki järkyttävän huonosti, kun kukaan ei tuntunut tietävän, milloin portit avataan. Neljältä kuitenkin päästiin juoksemaan sellainen hillittömän pitkä pellonpätkä aitojen välissä, ja sitä oli kaiken lisäksi mahdottoman ärsyttävä juosta sellaisen sänkiheinän takia. Hieman pelotti nilkkojen puolesta, mutta olisin varmasti juossut, vaikka olisi sattunut. 

Mokoma kirmailukin oli lähestulkoon yhtä tyhjän kanssa, sillä pellonpätkän jälkeen odottivat toiset narut, joiden leikkaamista jouduttiin jonottelemaan taas hetken aikaa. Kyllä siinä jännitys pääsi pintaan, paniikki ja ää, kun tiesin, että kunto loppuisi kovin nopeasti tuolla menolla. Lipuntarkastukseen oli muutamakymmentä metriä ja siitä mahdoton matka itse lavan luokse. Oli kuitenkin hyvä, ettemme heti päässeet lipuntarkastukseen, sillä hengitys ehti tasoittua. Ja lipuntarkastukseen ei edes saanut juosta! Käveltiin sitten mahdotonta pikavauhtia seisomaan lipuntarkastusraiteiden eteen, Niina viskasi kaiken ylimääräisen (siellä meni kyllä melko paljon eväitä roskiin...) matkalla roskalaatikkoon (joka onneksi oli auki!) ja katsottiin toisiamme ovelalla pikakävelykatseella (; joka tosin ei ollut ovela vaan täynnä paniikkia. Oli ahdistavaa olla kuvattavana heti alusta alkaen, kun olin ensimmäisenä tai toiseksi ensimmäisenä festarialueen sisäpuolella ja lähdin kirmaamaan kamalaa kyytiä johonkin oletussuuntaan heti tarkastuskoneen piipattua. Kunto meinasi pettää, hyperventiloin muutaman henkäyksen (miten ihmeessä viikon sisään meinaan kahdesti onnistua tukehduttamaan itseni...) kun alkoi itkettää siinä vaiheessa kun tajusin, että oltaisiin ekojen joukossa lavan edessä. Taisin vielä selittää siinä matkalla ääneen, että ehkä en itke ihan vielä, ja sain hengityksen tasaantumaan. Nauran nyt jälkikäteen sillä, että tosissaan puoliksi itkin jo juostessani.

Ja voi miten upea oli se tunne, kun meitä oli neljä siinä lavan edessä, heitin kamat maahan, seisoin hetken ja olin vain tajuttoman tyytyväinen elämääni tällä planeetalla. Eturivi. Pitäisin kiinni kaiteesta vaikka se olisi viimeinen tekoni ja käteni repeytyisivät sen johdosta irti. Olin eturivissä, olin keskellä, enää jokunen tunti Hurtsin esiintymiseen ja olisin Niinan kanssa parhaalla mahdollisella paikalla. Siinä nakottaisimme ja kasvattaisimme juuret mokomaan reunahökötykseen! Ja voi jestas miten lähellä lava oli. Samaan aikaan kanssamme tulleet kaksi tyttöä olivat mukavia ja juteltiinkin siinä jotakin, ja mikä onnellisinta, meillä oli paikat ja pystyimme jopa käymään kummatkin vessassa ja kävin myös ostamassa vettä. Kiitos muuten teille kahdelle vaaleahiuksiselle tytölle, jotka olitte mukavia! :) Kaikki oli niin onnellisesti että päässä surisi tyytyväisyyden johdosta. Olin jo silloin maailman onnellisimmassa olotilassa vailla hajuakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan. (Huomatkaa muuten taas tämä, että olen jo kirjoittanut viisi kappaletta tekstiä ja olemme vasta päässeet lavan luo...) 

Ensimmäisenä esiintyjänä oli Pää Kii ja oltiin melko noloja eturiviläisiä kun ei oikein oltu mukana. Olen aina valittanut sitä, miten eturivissä ihmiset seisovat pökkelöinä, mutta siinäpä itsekin tuijotin lasittuneen järkyttyneenä lavaa ja odottelin soiton loppumista. Noloa! Mutta eturivi on eturivi ja en olisi hievahtanut siitä, vaikka minulle olisikin valitettu innottomuudestani. Takaolijoilla ainakin oli kova meno (huh huh) ja sai pelätä, milloin sieltä joku nainen tai mies lennähtää täydellä painolla niskaan. Sitten puolisentoista tuntia lisää odottelua, aika kului yllättävän nopeasti, sateli vähän vettä mutta sekin lakkasi. Olisin vaikka voinut nukkua siinä istualtaan  ja vietinkin mukavia hetkiä pää polvien välissä niin, että kun nousin siitä olo oli aivan vastaherännyt. :D At The Gates oli suoraan sanottuna ihan kamala, anteeksi, mutta vaikka minulla oli tulpat päässä niin en silti meinannut kestä ja taivas varjele kun ne biisit jatkuivat ja jatkuivat! Muuten olisin viihtynyt paremmin, mutta takanamme rällästi joku meitä monta päätä pidempi mies (limainen kaljakäsi...), joka hinkkautui koko ajan Niinaa vasten ja tunki kättään kaiteeseen ja hakkasi meitä aina välillä ja sylkikin päällemme. Sydämet eivät siinä vaiheessa välkkyneet silmissä. "Sori tytöt, mä vaan vähän fanitan tätä bändiä.... vähän." Joo no siltä näyttikin. Ei olisi silti tarvinnut hyppiä puolta pienempien niskaan. Mutta kukin rakastaa mitä tykkää, jos en olisi ollut kyseisen henkilön uhrina olisin pitänyt tapausta kunnon truefanina ja ollut iloinen.

Jossain vaiheessa At The Gatesia tuijottelin lavan sivuille ja huah Hurtsin rumpali-Paul hengasi siellä sivussa pitkän tovin. Menin varmasti aivan valkoiseksi ja olin entistä parempi eturiviläinen kun möllötin vielä aivan toiseen suuntaan kuin lavalle, olin niin vakavana ja lasittuneena että nauroin itselleni sisäisesti sen jälkeen. Muutaman kerran tuntui siltä, eikä kun siis näytti siltä, että Paul katsoisi takaisin (yh olin kiusallinen tuijottaja), mutta en sitten tiedä katsoiko minua vai jotain muuta siinä ihan lähellä. Mutta asdfgh siinä vaiheessa tuli se "ihan kohta" -olo. Ja voi kun rääkyminen loppui ja sain otettua tulpat pois korvista ja huokaista helpotuksesta kaljakäden poistuttua näköpiiristä ei mennyt kauaakaan, kun sai jo seurailla lavan pystyttämistä. En tiedä mikä siinä on, mutta jouduin tosissani pidättelemään itkua / itku oli vakavissaan tulossa jo silloin kun Hurts-kangas nostettiin ylös ja Paul testasi rumpuja ja aah apua.

Mutta sitten. Oikeasti minulla ei ole taitoa ymmärtää sitä, mitä tuona iltana tapahtui. En tiedä, kykenenkö koskaan täysin ymmärtämään sitä, ehkä jonkun ajan päästä en enää usko totuutta ja ajattelen, että olen kuvitellut kaiken. Herrajumala ei vain ole todellista. En osaa kirjoittaa tähän sitä, miten epätodelliselta kaikki tuntui ja mitä kaikkea muuta tunsin, ja vaikka osaisin, sitä ei voi ymmärtää jos ei tunne samalla tavalla kuin minä. En tiedä voiko sitä ymmärtää silloinkaan, jos ei ole itse kokenut samaa. Seuraavaksi tulee kasa todella epäselvää (kenties ehkä en tiedä) tekstiä, mutta ehdottomasti paras osa tätä tajuttoman pitkää romaania, jota tähän väsään. Kädet tärisevät.



Aloin itkeä siinä vaiheessa, kun screeniltä alkoi pyörimään tuo ylläoleva haastatteluvideo, jollainen näytettiin ennen jokaista artistia. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tuossa sanottiin ja huusin muiden mukana silloin kun huudettiin, mutta pelkästään se, että kuulin Theon äänen ja tajusin, että enää muutama minuutti jäljellä, olivat liikaa. Se oli menoa sitten. Kamala tunkusumppu taisi hälvetä heti, kun kaksikko saapui lavalle ja tilaa tuli eturiviin niin paljon, että mahduin siihen paremmin kuin hyvin, ei puristanut mistään ja se oli ihanaa. En tosin kamalasti sillä hetkellä tajunnut mitään, huusin ja itkin ja kiljuin ja aloin laulaa täydellä volyymillä Exileä välittämättä siitä, miltä mahdoin näyttää - ehkä pahimmalta koskaan.

Ensimmäinen awkward moment jonka ymmärsin tapahtuvaksi oli se, että kolmen ekan kappaleen ajan kuvausluvan omaavat kameraihmiset kuvasivat minua ja Niinaa siinä edessä. EIH! Siis aivan muutamankymmenen sentin päästä omasta naamasta heilui kolmen tai neljän eri kameratyypin linssit, kun huusin ja itkin ja lauloin ja näytin kamalalta. Mitä tapahtuu? Kiusaannutti mutta ei liikaa, ei siinä tilanteessa. Nauran tällekin katketakseni koska ei ole totta, oikeasti ihmeen ihmiset kun piti niiden kameroiden kanssa seilata siinä meidän välillämme ja räpsiä ties kuinka monta toinen toistaan kamalampaa tunteellisempaa kuvaa.

Kuten keikallakäyneet ehkä tietävätkin, todellisuus hämärtyy aika ovelasti hurmoksessa ja minulla ei ole selkeästi hajua siitä, missä välissä mitäkin tapahtui, vaikka haju tapahtuneesta onkin kovin vahva. En siis muista tarkkaan, mitä tapahtui missäkin välissä, vain suurinpiirtein!

Toisena soitettiin Miracle ja sitten tapahtui se, mitä en ymmärrä ja kun ajattelen sitä, en tiedä pitäisikö oksentaa sateenkaaria vai mitä ihmettä kun asdfghj. En tarkalleen muista kappaleen kohtaa, mutta kun Theo lauleskeli siinä edessä, ojensin kummatkin kädet ja seisoin varpaillani ja lauloin ja katsoin Theoa silmiin ja MITÄ APUA Theo ojensi vapaan kätensä ja katsoi suoraan silmiin ja lauloi minulle. Kesti hetki, ennen kuin osasin tehdä mitään, tungin kai kädet suun eteen, itkin kahta rajummin, lopetin laulamisen ja kiljuin kun sain hengityksen kulkemaan. En vain kykene tajuamaan sitä, en ymmärrä voi en vain pysty siihen. Olin ensimmäinen, jota Theo huomioi ja en koskaan ajatellut... Theo ojensi käden minulle ja katsoi en tiedä mikä se ilme oli... säälivän onnellisen hymyilevä kaunis ihana rakkausilme ja lauloi. Ja kaiken lisäksi joku ihana kamera ikuisti reaktioni sarjana.

Ei siinä mitään, en koskaan kykenisi toipumaan moisesta mutta ei herranjestas mitä tapahtui. ;__; Kaikista helpointa tämä olisi huutaa tähän caps lookilla niin epämääräisesti ja raivokkaasti kun vain pystyy, mutta jotta tästä tulisi hieno blogiteksti niin en voi tehdä sitä. Theo teki samalla lailla Niinalle. Me kummatkin itkimme ja huusimme emmekä ymmärtäneet mistään mitään ja eih. Mitä? Tapahtuu? Mitä? Tapahtui?

Kolmantena Wonderful Life. En edes tajunnut, että kuulisin sen toisen kerran livenä nyt ja ajatus putkahti päähäni kunnolla vasta Miraclen loppupuolella. Kappale, joka on vaikuttanut elämääni enemmän kuin mikään ja jonka takia olen yhä tässä ja jonka kanssa voisin mennä naimisiin jos jonkun kappaleen kanssa pitäisi. She says don't let go, never give up, it's such a wonderful life. Mutta sitten se tapahtui taas. Ihme etten saanut jotakin sydänkohtausta, kun Theo katsoi taas pitkään ja voi vieläpä jossain ovelassa Susie-kohdassa tuota biisiä. Minä en ymmärrä mistään mitään en tajua apua.

Neljäntenä Somebody To Die For ja kamalaa huutolaulua ja aah ihanaa kun yleisö osasi olla mukana ja voi, en osaa sanoa tästä mitään muuta. Sitten Evelyn, voi kaunis pieni kamala Evelyn. Jos STDF:ssa itku laantui hieman, Evelyn huudatti siltä osin kahta kauheammin ja asdfgh saimme katseita Theolta JA. Voi sen näkee allaolevasta videostakin (kaunis kiitos Facebookin Hurts Finland -ryhmä, joka tämän jakoi - kuka sitten kuvasitkin, pöllin videon julmasti), siis sen, kuinka Theo ampuu cause i've got no one but you -kohdassa. En muista oliko kyseessä ensimmäinen vai toinen kohta, enkä osannut erottaa sitä ensimmäiseltä videon katselukerralta (toista kertaa en katso, en uskalla), mutta Theo ampui minut ja Niinan. Sillä lailla ovelasti veti aseella ja ampui yleisöstä meidät, painoi liipaisinta kahdesti.

Mitä helvettiä. But if you go, i don't know what i'll do. So don't you go, cause i've got no one but you. En halunnut ottaa tähän postaukseen mitään biisiä erikseen, mutta otsikkoon laitoin pätkän Evelynistä. Vain koska.

En muista tarkkaan, tapahtuiko seuraava Evelynissä vai Sundayn aikana, mutta apua kamalaa herrajumala Theo heitti valkoisia ruusuja yleisöön (tätä traditiota rakastan eniten) ja kun tuo ensin oli heitellyt muutaman kauemmaksi vasemmalle yleisöstä katsoen, jäi käteen kaksi ja en tiedä, mutta jotenkin tiesin, minne Theo heittäisi ne. Ja olin aivan valmiina ja huusin ja naamani oli vääntynyt kamalaan itkuvänkyrään aivan varmasti. Theo heitti kummatkin ruusut peräkkäin tähdäten ne meille, kumpikin heitto jäi liian lyhyeksi ja ruusut putosivat aidan eteen maahan, mistä järkkäri nosti ne ja asdfgh antoi meille. Voi kiitos sinä ihana ihminen joka ehkä jotenkin tajusit, että Theo yrittikin heittää ne juuri meille ja ää en tiedä. 

Vitosbiisinä siis Sunday, vanha kunnon hyppelybiisi ja hypin aivan innoissani niin paljon kuin pystyin ruusu kädessäni muiden mukana paitsi silloin kun itkin ja vain seisoin ja vollotin. Seuraavaksi soitettiin Army Of Me, ja mukanalaulaminen oli hankalaa, koska en osannut lyriikoita heh mutta lauloinpa silti osittain. Sitten Sandman, ja en tiedä mitä tapahtui mutta Theo neuvoi yleisöä heiluttamaan käsiä ylös alas ja tein sitä koko kappaleen ajan. Niillä keikoilla joilla olen ollut, olen pysynyt kuosissa ja jaksanut vain osan kappaleesta mutta ää nyt meni koko kappale ja kertosäkeissä kahta kovemmalla voimalla. En tosiaan tiedä, mitä tuona iltana tapahtui. Jaksoin jaksoin jaksoin. 

Voi ja voi rakastan voi-sanaa kuten huomaatte, mutta mahdollisesti ennen Army Of Me:ta tai Sandmania Adam otti huikkaa pullosta pienen tauon aikana ja Niinan kanssa vilkutettiin sille yhdessä iloisesti. Ja ei, voi ei ei ei millaisen hymyn saimme takaisin. En ole koskaan nähnyt niin rehellistä, aitoa, ja leveää hymyä. Se näkyi silmissä asti ja ylsi sananmukaisesti korviin. En koskaan pääse yli siitä onnen tunteesta, kun Adam hymyili meille sillä tavalla, en pääse koskaan yli mistään tästä. 

Sandmanin jälkeen soi Blind, jolloin yleisö huusi taas ihanalla volyymilla eo eoo eo eoo oooo:ta. En ole koskaan saanut huutaa keikalla niin lujaa, en ole osannut, mutta nyt osasin ja huusin ja vähät välitin siitä miltä kuulostin. Koska olin edessä, ei ollut pelkoa tai häpeää siitä, että huutaisin jonkun korvaan. Blind itketti, ja vielä enemmän sen jälkeen itketti The Road, joka on niin synkkä ja kamala ja sellainen... voimakas mutta herkkä. As you were born you leave this world - alone taisi itkettää minun lisäkseni eniten myös Niinaa. Niin se on. En pystynyt pitämään käsiä ylhäällä vaan itkin vain. 

Normaali keikkameininkini jatkui, koska seuraavaksi tuli odotetusti Illuminated, joka on yksi tärkeimmistä kappaleista (Hurtsilla tosin melkein kaikki taitavat olla näitä "kaikista tärkeimpiä", en osaa nimetä lemppariani ja jos osaan niin niitä on ainakin kymmenen) ja sen takia oikeastaan jäin koukkuun Hurtsiin. Illuminatedin osaan sanoa noista kaikista pahimmaksi, se on maailman ahdistavin ja tukahduttavin ja kokonaisuudessaan epätoivoisin kappale, jonka tiedän. Time waits for no one, so do you want to waste some time? Kamalaa itkuhuutoa. Harmi, ettei ollut niin pimeää, että olisimme saaneet luotua sen ihanan valomeren, mutta otin silti kännykän hetkeksi ylös ja samalla nappasin ne muutamat kuvat, jotka pakotin itseni ottamaan ja jotka jäivät ainokaisiksi. Mutta iPhonelaatu yllätti! Yksi ainokainen päätyi myös Instagramiin. 

Toiseksi viimeinen kappale oli Better Than Love. Ja jaksoin edelleen hyppiä ja itkeä ja huutaa täysiä ja voi rakkaus. En ole aivan varma, mutta melkein voisin sanoa, että se tuntui paremmalta kuin rakkaus. Ja viimeisenä ihanin Stay, joka itketti aivan vietävästi ja huudatti täysiä ja yleisö huusi ja minä huusin ja itkin ja rakastin ja toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ensimmäistä kertaa koskaan en hetkeäkään tuntenut sitä epätoivoa, etten jaksa. Että kunto loppuu, etten vain saa henkeä ja tahdon pakittaa pois yleisöstä. Minulla oli tilaa hyppiä, pitää käsiä ylhäällä, jaksoin huutaa, laulaa, itkin, olin onnellinen. 

En ymmärrä mitä tapahtui. Olen usein valittanut sitä, kuinka tulen aina olemaan vain pieni itkevä ihminen muiden parempien ja näkyvimpien joukossa. Miten olen huomaamaton ja tavallinen ja jään kaikkien varjoon. Miten jokainen keikka satuttaa minua vain enemmän, repii palasiksi. Vaikka niin kovin rakastan, vaikka rakastan eniten. Siksi en tiedä, mitä tapahtui. Kaikki tapahtui oikeasti. Varmasti. Minulle. Theo huomioi meitä kumpaakin yhdessä ja erikseen varmasti enemmän kuin ketään koskaan keikoilla. Katsoin Theoa silmiin pitkään valehtelematta reilut viisi kertaa. Voi toista. Vilkaisi useammin, katsoi kauan niin monta kertaa, lauloi ja katsoi suoraan silmiin. Ojensi käden. Hymyili ja kurtisti otsaansa. Ja Adamin hymy. Stayssa jossain vaiheessa Theo virnisti minulle. Virnistivirnisti. Ja kuinka tämä näki, kun jossain välissä lähetin lentosuukon. Voi kulta rakkaat.

Hoipertelimme pois keikkapaikalta harvinaisen kunniakkaasti. Me kumpikin itkimme, mutta saan ensimmäistä kertaa koskaan sanoa, että itkin onnesta. Olin niin onnellinen, etten koskaan ole ollut. Hymyilin typerästi, itkin ja hymyilin ja en tiedä. Hymyilin myös keikan aikana niin paljon. Itkin koko aikana enemmän onnesta kuin siitä tuskasta, mitä yleensä vollotan ulos niin hyvin kuin osaan. Olin maailman onnellisin tyttö. Olen edelleen maailman onnellisin tyttö.

Hurtsin takia olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Ja nyt myös Marsin, mutta alkuperäisesti Hurtsin. Poikien ilmeestä näkee, kuinka paljon he rakastavat meitä, kuinka paljon he rakastavat Suomea. Ja kun he sanovat sen. Theon suomeksi opettelemat "kiitos", "minä rakastan Suomi" ja Weekendin "olette kauniita" ovat maailman kauneimmat asiat. Adam ja Theo ja koko orkesteri ovat jotain liian kaunista. En tiedä, kuinka paljon voisin ylistää tätä kaikkea, kuten sanoin jo aiemmin, voisin kirjoittaa tästä kirjan. En tiedä osaako kukaan aavistaa, osaavatko nuo aavistaa, miten paljon rakastan ja miten paljon nuo ovat vaikuttaneet elämääni. Miten kukaan mies ei luultavasti koskaan saa minua yhtä onnelliseksi ja hymyilemään samalla lailla, itkemään niin paljon onnesta. Ja se Adamin hymy.

Väistelimme keikkapaikalta poistuessa ovelasti kaikki ruusuvarkaat ("saanko mä ton sun ruusun?" "ET SAA") ja humalaiset kamaluudet ja itkuisina kohtasimme muutaman kateellisen katseen ja "noi sai ruusut" -kommentit sekä "voi te saitte ruusut, onnea" -toivotukset ja vastasimme kohteliaasti kiitokset. Hämmentävää. Paikkarissa itkin onnesta, hymyilin typerästi ja itkin ja vasta siellä alkoi tulla kunnolla asiaa, kun hieman rauhoituin ja sain sanoja suustani oikeassa järjestyksessä. Kauppatorilla ryvettiin ja naurettiin ja näytettiin kamalilta, sitten haettiin pikapikaa Mäkistä nugetteja ja bussissa tarinankerronta jatkui (joku pariskunta vaihtoi paikkaa edestämme), huusin armotta Capsilla Facebookiin keskusteluryhmäämme (terveisiä homeinen luola <3) ja soitin ihmeellisellä itkuäänellä äidille ja selitin, että olemme bussissa ja mitä keikalla tapahtui. Sitten vaihdoimme paikkaa, laskimme tyytyväisenä nojat ja nukuimme epämiellyttävästi. 

Helsingissä vaihdettiin bussia ja saatiin huomata, että olemme päässeet julkisuuteen ja saimme kunnon naurut ihanasta uutisesta. Seuraavana aamuna löytyi myös toinen kuvakokoelma, ja kenenkä muun pärstät ne siellä komeilivat kuin meidän. Voitte ehkä kuvitella, kuinka rajusti nauran sisäisesti sille, että tällaisessa postauksessa on kuvia minusta itsestäni (ja Niinasta hih hei!) ja kun miten hyvin näistä välittyy se, että meno oli raju ja tunnelma korkealla!

IL: Hurts sai fanit itkemään, ehdottomasti meidän mukaamme otsikoitu teksti. Ja voi mikä ihana yhteiskuva.
SS: Värikäs yleisö villiintyi Ruisrockin artisteista, "Hurts itketti ainakin eturivin tyttöjä." "Hurts sai ainakin eturivin tytöt liikuttumaan." "Hurts kosketti" "...ja sai myös kyynelehtimään." Kuolin kuvateksteille ja kuolin myös häpeästä itselleni ja sille, että minusta on laitettu noin kamala kuva. Mutta joku muukin huomasi, että eturivin tytöt kärsivät. Ja kerranhan sitä vain julkisuudessa paistatellaan. Kiitos siis kuvista Tomi Glad ja Jenni Gästgivar. Uskon, etten saa sakkoja jos lainaan kuvia omasta pärstästäni tänne. Heheh.

Olimme kotona aamukuuden aikoihin ja Niina paineli vielä kotiin ja minä nukkumaan, enkä edes saanut sillä silmänräpäyksellä unta, jouduin hetken odottamaan. Eilen päivällä kuvasin kaunokaiset ja nyt omani roikkuu verhotangosta, kuivatan sen ja sitten en tiedä minne sen laitan. Pidän kuitenkin aina lähellä. Tulen muistamaan kaiken ikuisesti, vaikka pelkäänkin, että kuvat katoavat ja uskon joku päivä kaiken olleen unta. Mutta ei. Ja tulen huutamaan tästä vielä monta viikkoa, ja sitten onkin jo Musen keikka. Ja jos hyvin käy, Hurts palaa Suomeen jo tänä vuonna. 

Onnellisuus ei ole hetkeen maanpaossa. KIITOS.

It was a thousand to one and a million to two - keikkapostaus 1

Noniin. Ensimmäinen keikkapostaus keikkapostauslistaltani ja heh, koettakaa kestää selityksiäni tai jos ette kestä, niin tuskinpa luette niitä. Voisin kirjoittaa näistä illoista vaikka kokonaisen kirjan jokaisesta illasta erikseen. 28.06.2013 kävin kaverini Tiian kanssa pyörähtämässä Helsingissä, Hietaniemen uimarannalla ajatuksena päästä näkemään ekaa kertaa livenä Thirty Seconds To Mars. Pääsy keikalle ei ollut aivan ongelmaton järjestää, sillä minulla oli jo kaksi isoa keikkaa edessä, Tiialla töitä ja aikaa hoitaa asiat oli kovin vähän. Keksin kovin ovelan suunnitelman kirjoittaa Tiian vanhemmille ja niin teinkin, eivätkä he kaiketi voineet sanoa ei upealle kirjeelleni (rakkaudella käsin kirjoitetulle!), sillä Tiia sai luvan lähteä. Lähdettiin heti kun Tiia vain pääsi irtoamaan töistä eli puolenpäivän jälkeen, kirmattiin kahden minuutin kiireessä junaan ja kaatusin tietenkin kiviportaissa ja melkoista tuskaa oli vielä yrittää juosta sen jälkeen. Mutta ehdittiin. Ilman rypemistä kaikki olisi ollut ihan täydellistä, hyperventiloin muutaman henkäyksen junassa ja itketti ja sattui aivan kamalasti mutta sille ei voinut mitään.

Helsingissä olimme niin, että ehdimme suunnilleen puolta tuntia ennen ensimmäistä esiintyjää lavan luokse ja istuskelimme kolmannessa rivissä, kovin tyytyväisinä sijoittumiseemme joka oli erinomaisen hyvä huolimatta siitä, että olimme paikalla vasta yli tunnin porttien aukaisemisen jälkeen (!!). Ennen Marsia esiintyjiä oli kolme kappaletta, ja se oli melkoista tuskaa, sillä minua tosissaan sattui aivan järkyttävästi. Olin rypenyt jotenkin niin, että yhtäkään naarmua tai jälkeä ei näkynyt missään, mutta kipu tuntui jokaisessa asennossa (myös istualtaan), ja kävellessä tai muuten liikkuessa kuului pelkkää rutinaa. Jossakin välissä tuntui, että kohta lähtee polvi alta kun jouduin seisomaan niin kauan, mutta sitten se kaiketi naksahti jotenkin paremmin ja oli taas kunnossa.

En kuitenkaan antanut kivun häiritä. Olin jossakin vaiheessa kakkosrivissä, mutta putosin siitä tunkevien ihmisten takia (minulla ei ollut mitään mahiksia itseäni isommille ja vielä jalkavammaisena) ja ennen pääesiintyjää olin kolmannessa rivissä paikalla, josta en nähnyt juuri mitään. Siinä vaiheessa vähän pelotti, että mitähän tästä tulee, joudunko olemaan tällaisessa paikassa koko ajan. En halunnut maksaa pelkästä kuulemisesta! (Nyt tapahtuu ikävä kuvan pölliminen 30stm:n sivuilta, toivottavasti en saa sakkoja. En edes itse näy tuossa, sillä Jared seisoo kaiketi juuri sen kohdan edessä, jossa olin.)

Ensimmäisenä soitettiin tietenkin Birth ja aloin tietenkin itkeä heti ensitekijöikseni, ja koin seniltaisen tähtihetkeni, kun Tomo katsoi hetken aikaa suoraan silmiin. I will save you from yourself, time will change everything about this hell. Siitä eteenpäin oli kovin monta kunnon päälle ottavaa hyppybiisiä ja luulin, että tukehdun ja pyörryn siihen paikkaan. Muuten hyvä olo muuttui tuskaisen kuumaksi ja ei siinä mahtunut tekemään mitään, ja aikalailla jouduin pakottamaan itseni siihen, että pidin käsiä ilmassa ja huusin mukana. En nähnyt melkein mitään, jotain satunnaista vain ja hukuin ihmisten alle. Night Of The Hunter, Search And Destroy, This Is War ja Conquistador peräkkäin oli melkoinen pinnistysponnistus. Ei ehkä muuten, mutta paikkani oli kamala ja jalkani aivan paskana. Mutta jaksoin! Ja olin onnellinen, totta kai olin onnellinen. En sallinut itselleni valitusajatuksia vaikka jonkun sekunnin harkitsinkin kauemmas lipumista. Ehehhehei.

Yleisön ottaminen mukaan oli jotain aivan käsittämättömän upeaa. Etenkin Search And Destroy woah, kun kaikki huusivat mukana ja Jared kyllä osaa vetää yleisön mukaan, mitä kovasti odotinkin tuolta keikalta. Jos ei olisi ollut niin tukalaa jalkojen osalta, olisin saanut paljon enemmän irti, vaikka nytkin otin kaiken minkä vain sain revittyä. Sinällään en tuntenut kipua jaloissa, mutten onnistunut kunnolla itkemään (joka toisaalta on ihan hyväkin, ei se edes sovi noihin biiseihin jos mietitään niitä keikkahypyttäjinä) ja näytin varmasti melko tuskaiselta kun muutenkin perusilmeeni on sellainen ahdistunut. :D Voi rakastan sitä hetkeä kun Jared nosti etusormet vierekkäin ilmaan ja sain tehdä sen perässä. 

Menevien biisien jälkeen soi Depuis Le Début, ja tässä taisi tulla se, kun akrobaattimies kieriskeli renkaan sisällä lavalla. Voi nuo välishowtkin ovat niin upeita! Ja there will be blood, there will be blood -kohdassa yritin keräillä itseäni mutten oikein onnistunut. 

Sitten alkoikin se helvetti, jota pelkäsin ja osasin odottaa, mutta silti se tuli yllättäen. Jotenkin kaiken hyppimisen avulla porukka oli liikkunut (ja jaloissani ollut Tiian laukku jäi jonnekin kauaksi, en jaksanut välittää siitä(kään)) sen verran, että olin päässyt pois edessäni olleiden pitkien ihmisten takaa ja näin kunnolla lavalle. Jaredin spiikki sai sekin jo huutamaan ihan kunnolla, kun mies puhui Suomesta niin kauniisti ja sanoi, kuinka joskus vuosia sitten, kun 30STM oli vasta uransa alussa, Suomi oli ensimmäinen, joka bändiin uskoi. Ja se, miten Jared omisti kappaleen meille, omisti sen Suomelle.

i don't remember the moment i tried to forget

i lost myself, is it better not said

now i'm closer to the edge

it was a thousand to one and a million to two

time to go down in flames and i'm taking you

closer to the edge

Joku tyttö vieressäni tai ainakin siinä kovin lähellä taisi kavereilleen sanoa jotain "voi ei":n tapaista ja minulle tuli niin kamala epätoivo-olo, että pääsin vihdoin itkemään kunnolla. End Of All Days on toinen lempparikappaleeni Marsilta ja kun joku aika sitten tajusin, että se oli tungettu settilistaan ja todennäköisesti se soitettaisiin myös Suomessa, tiesin, että hajoaisin pahasti. Ja hajosin, ja se oli kamalaa mutta olin onnellinen, että kuulin sen livenä. Sen halusinkin kuulla. The temples are now burning, our faith caught up in flames. Ja koska elämän päänyöri, josta pitää kiinni, on viimeinkin lyöty pysyvästi johonkin kappaleeseen, en voi olla rakastamatta tätä enemmän kuin muita Marsin kappaleita. Sillä onhan totta, että all we need is faith, faith is all we need. Sillä ajatuksella minä olen pärjännyt ja pärjään nyt entistä paremmin.

EOAL:n jälkeen Jared spiikkasi kovin ihanasti myös City Of Angelsin, joka on biisi, joka tuntuu paranevat joka kuuntelukerralla lisää. Se ei heti levyltä kolahtanut samalla tavalla kuin muutama muu, mutta päivä päivältä rakastan ja arvostan enemmän sitä ja sen lyriikoita. Se, miten se on tehty rakkaudella ja kunnioituksella, on kovin kovin ihanaa ja en tiedä... koskettavaa? Ja koska olen nyt 17, voin laulaa sen ajatellen itseäni nykyhetkessä hahaa. Samalla lailla seuraavaksi tullut Do Or Die paranee joka hetkellä enemmän. Jared heilui lavalla ison Suomen lipun kanssa (mietin tässä, että voiko Suomen lipun kirjoittaa yhteen, apua mitä tapahtuu, olenko hukannut automaattiset yhdyssanataitoni?), ja jos hyvin käy, Finnish Echelon näkyy seuraavalla musiikkivideolla. Katsotaan nyt, onko kyseessä Do Or Dien video vaiko sen City Of Angelsin. Jännää! Lippuasia ainakin sopisi jälkimmäiseen paremmin.

Sitten jälleen akrobaattimiehiä, nyt soi Pyres Of Varanasi ja käytössä oli keinulauta - vitsi miten se on makian näköistä! Minusta nuo väliesiintymiset sopivat koko keikkaan yllättävän hyvin, ne jotenkin rauhoittavat sitä tunnelmaa, ovat tarpeeksi näyttäviä, eivät liian pitkiä ja vangitsevat katsojan. Hui niin ja ennen koko keikkaa, ennen kuin se suuri lakana nostettiin lavan edestä, nuo miehet seisoskelivat siinä ja se toinen tuijotteli johonkin siihen missä itse seisoin, en sitten tiedä että minuako vai ketä vai mitä.

can you imagine a time when the truth ran free?

the birth of a song, the death of a dream

closer to the edge

this never ending story paid for with pride and fate

we all fall short of glory

lost innocence

End Of All Daysin jälkeen sitä itkua tunki koko ajan, mutta pahin oli Varanasin jälkeen soitettu, akustinen Hurricane. Hurricane on väkisinkin mainittavissa lempparibiisikseni, niin huonosti kuin osaankin suosikkejani nimetä, niin sen osaan. Se vain on ehdoton suosikkini. Akustisena Jaredin ääni kuului aivan tajuttoman hyvin ja vaikka muuten vierastan melko paljon amerkkalaisaksenttia ja rakastan henkeen ja vereen brittiaksenttia, minun on revittävä hieman kantaani ja sujautettava Jared, Shannon ja Tomo suosikkipuhujikseni amerikanenglannissa. Se tyyli, miten Jared laulaa, on jotain asdfghj uskomatonta? Se on niin erilaista kuin kenenkään muun laulu, kaikki sanojen ääntäminen ja koko ääni. Mutta Hurricane, voi there is a fire inside of this heart and a riot about to explode into flames, tuo vain on noiden kaunein ja hienoin kappale. Ei tarvitse varmasti edes kirjoittaa sitä, miten paljon itkin ja miten kovaa yritin huutaa mukana ja olla mukana. 

Hurricanen jälkeen lähti akustinen alku The Killistä, ja se toimi myös erityisen hyvin akustisena. Loppuosa kappaleesta soitettiin normiversion mukaan, ja Jared tuli keikkumaan yleisön eteen aidalle. Jos olisin ollut paikalla, jolla olin jossakin vaiheessa keikkaa, minulla olisi ollut mahdollisuus yrittää tunkea kättäni tuon käteen tai edes mahdollisuus hipaista jostain kohdasta. Mutta koska ajauduin käsimeren alle ja olin liian kaukana, jouduin tyytymään kohtalooni. Olin noin metrin päässä Jaredin kasvoista, metrin päässä. Näin pitkän aikaa niin kovin läheltä maailman kauneimman miehen (pitää varmasti jossain vaiheessa kirjoittaa tunteellinen ylistyspostaus Jared Letolle, ymm). Ihmisiä tuntui olevan ihan mahdottomasti mutten huomannut sitä, olin liian sekaisin enkä tiennyt mitä ajatella. Etäisesti jossain aivojeni sopukoissa kadehdin sitä, joka sai pitää Jaredia kädestä koko tuon ajan ja herrajumala olin metrin päässä. Muistan niin elävästi sen hetken, kun puristun ihmisten väliin kädet ilmassa ja itken ja kurotan ja toivon, että Jared edes vilkaisisi alaspäin. Ei vilkaissut, mutta en silti todellakaan jäänyt kylmäksi. Olin niin lähellä ja en voinut lopettaa epäuskosta ja itkemistä.

Sitten yksi muita hitusen ylemmäs nouseva kappale edellämainittujen suosikeiden lisäksi. Closer To The Edge, ehkä paras keikkabiisi miltään bändiltä koskaan, tai siis miltään mitä itse kuuntelen ja ajattelemalla nyt tiedän. Odotin tätä ehkä kaikista eniten, sitä miten saan huutaa täydellä volyymillä NO NO NO NO ja lyödä nyrkillä ilmaa. Ja sain tehdä sen ja sain tehdä sen monen monta kertaa. Ja aina kun ajattelen tuota, päässäni soi Jaredin "LOUUDEERR" ja " I CAN'T HEAR YOU".

no i'm not saying i'm sorry

one day maybe we'll meet again

no i'm not saying i'm sorry

one day maybe we'll meet again

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Up In The Air, voi ihana UITA johon tiesin kaiken päättyvän ja itketti ja suretti ja ahdisti, mutta ilostutti. Siitä kappaleesta sai ottaa kaiken irti, hypin niin paljon kuin pystyin ja huusin ja lauloin ja pidin kädet ilmassa ja vähät välitin siitä että sattui ja olin ihan onnessani. Ennen ihaninta take no more -kohtaa kaikki patistettiin kyykkyyn ja sitten hypittiin lisää ja tuo oli paras lopetus keikalle. En tiedä muusta, mutta kiitos. 

Tiian laukku tosiaan ajautui siellä hiekassa kauas meistä ja jossakin vaiheessa (End Of All Daysin lopussa tai jossain siinä?) joku nosti sen sieltä ja sitten huudettiin Tiian kanssa että se on meidän, mutta tyypit vippasivat sen aidan ylitse. Käytiin sitten hakemassa sitä keikan jälkeen sieltä edestä ja itkin aivan sairaasti siinä kun ootettiin että se mies ettii sen, ja sitten lavanraivaajat heittivät Shannonin rumpukapulat yleisöön ja toinen heitettiin ihan meidän suuntaamme. En tiedä yritettiinkö niitä oikeasti tähdätä siihen meille, mutta kovasti siltä näytti, mutta heitto oli liian pitkä. Haluan kirjoittaa tähän sen, että en näinä kahtena kertana itkenyt sen takia, että 1) laukku heitettiin eikä saatu sitä heti (joku tyttö minulle sanoi, että saadaan se keikan jälkeen) 2) rumpukapula lensi nenän ohitse (joku taisi tokaista jotain, että "no on niin rankkaa" ja se kai oli osoitettu minulle), haha! Annoin ehkä väärän kuvan, sillä itkenhän kauan ja liikaa ja hyäh olen epätoivoinen lapsi. 

Kun käveltiin sieltä pois, oli sekin sellaista hoiperrusta (varmasti hoipersin pahemmin itkuisena kuin ne käppäilijät, jotka olivat nauttineet vettä vahvempaa), käytiin ostamassa vettä ja yritin selittää Tiialle jotain siitä, kuinka lähellä olin Jaredia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään kun en pystynyt puhumaan kunnolla. Selvittiin kuitenkin Kamppiin ja bussiinkin (jonne emme ensin meinanneet mahtua, kiitos upeiden epäoikeudenmukaisten järjestelyjen), jossa tajusin iloisen faktan siitä, että nilkkani ovat aivan turvonneet ja sattuu, en voi olla missään asennossa ja au sattuu lisää. Kotiin tullessa minulla oli valehtelematta yhtä paksu nilkka kuin pohje, nilkat tulivat "yli" itse jalkaterästä leveyssuunnassa ja kummissakin jaloissa aivan järkyttävät mustelmat.

Lauantaina käytiin heti Akuutissa Lahdessa näyttämässä näitä, vasen oli paremmassa jamassa mutta oikeasta olivat venähtäneet nivelsiteet, ei onneksi murtumia! Melkoista tuskaa se kävely oli, mutta koska kävelin ja se näytti jopa järkevältä, pääsin kotiin ilman kipsiä ja mitään sen kummempaa. Äiti tosin patisti kertomaan, miten paljon sattui, mutta kivunsietokyky kunniaan ja urheasti kotiin. Pidin viikolla sellaista kunnollista nilkkatukea sairaslomani ajan, torstaina ostettiin tukisukka, joka mahtuu kenkään, nyt mustelmatkin alkavat parantua ja pystyn kävelemään! Myös raskas kirmaaminen eilen tuntui onnistuvan ilman ongelmia, jee. 

Nyt tungen tämän matkaan ja yöllä tai huomenna kirjoitan eilisestä. Voi herranjestas eilinen. 

Here our dreams aren't made, they're won

Minun tekisi aivan mahdottoman paljon mieli lyödä Caps Look päälle ja huutaa tähän kaikkea hauskaa viime viikon perjantaista, mutta pidättelen itseäni vielä, sillä en ole tänä ajankohtana ollenkaan valmis palaamaan niin tarkasti silloisiin tapahtumiin. Elin toiseksi parhaan illan elämässäni ja löysin myös yhden itseäni erityisesti satuttavan aiheen, josta voisin jauhaa aivan samalla lailla kuin voisin jauhaa perjantaista. Käväisin siis kaverini kanssa Helsingissä Hietaniemessä saaliinani paskaksi menneet nivelsiteet ja litroittain kyyneleitä loppuvuodelle itkettäväksi. Keikka keikka keikka keikka ja pelkkä ajatuskin siitä viiltää jostain todella syvältä, koska onhan mokoma nyt takanapäin. Ja joudun odottamaan vähintään sen kahdeksan kuukautta ennen kuin pääsen uudelleen, riippuen ihan siitä tulevatko nuo Suomeen. 

Melkoinen myllerrys on nyt päällä useamman viikon, sillä huomenna startataan toisen kaverin kanssa Turkuun Ruisrockiin ja muutaman viikon päästä (en uskalla laskea..) jälleen Helsinkiin stadionille. Kuukauden sisällä tulen siis kokemaan parhaita ja pahimpia hetkiä niiden tärkeimpien artistien live-esiintymisten kanssa. En jotenkin osaa ajatella, että huomistakin on saanut odottaa lähestulkoon vuoden päivät... Ajantaju jotenkin katoaa, kun saan kiintopisteitä elämääni (taitaa olla niin, että keikat ovat ainoita kiintopisteitä joita oikeasti enää voin kiintopisteiksi nimittää) ja vaikka alussa aika tuntuu kulkevan tajuttoman hitaasti, käy lopulta niin, että ollaan tässä tilanteessa: huomenna. 

Rustailen tänne jokaisesta keikasta ihkaoman postauksen, näin päätin joku aika sitten, sillä tahdon kunnolla purkaa tunteitani enkä vain väsätä kaikista yhteispostausta peläten, että sen pituus ylittää lain sallimat rajat. Tekstiä tulee, kun sitä on tullakseen ja tiedän, että kun pääsen vauhtiin, onnistun kirjoittamaan jokaisesti biisilistan biisistä kokonaisen kappaleen. Varautukaa siis te kolme (!! jotenkin hämmästyttävää, että teitä ylipäätään edes on vielä, kun en ole tätä blogia jaellut kuin yhteen paikkaan) lukijaani ja te, jotka kenties tulevien viikkojen aikana tänne liitytte. 

Olisi ehkä ollut viisasta postata viime perjantain keikasta ennen huomista, mutta en vain ole kyennyt antamaan itselleni tilaa purkaa sitä kaikkea ulos vielä. Viikko kotona sairaslomalla on mennyt asioiden poistyöntämisajatuksiin, onnellisuuden- ja pahan olon kohtauksien hillitsemiseen, asiallisten keskustelujen keksimiseen (en vain osaa keskustella asioista asiallisesti, vaan lopulta aina kiljun tai pidättelen itkua ja vanhemmat ovat turhautuneita eivätkä ollenkaan kiinnostuneita) ja loppuaika sitten makaamiseen ja syömiseen. Olen kyllä huudellut keikkatoverilleni ties mitä kummallisuuksia Viberin kautta ja jotenkin tuntuu, ettei kukaan jaksa kuunnella. Olen kai mieleltäni parantumaton pahanlaatuinen fanityttö, tai no en fani. Voi rakkausrakkausrakkaus. Mietin jo kuumeisesti, mitkä biisit lyön otsikoiksi!

Nyt lakkaan kynnet (varmaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna? voiko olla?) huomista varten, ja alan ajatella mitä kaikkea otamme mukaan ristikkolehden lisäksi. Saa nyt nähdä, katkeaako nilkkani kokonaan, kun taas hyppelehdin koko päivän jalkeillani, mutta otan sen riskin. En sentään murtanut näitä, silloin minua olisi saanut pidellä monen aikuisen miehen voimin, etten siltikin olisi rynninyt Turkuun.