I believe in nothing, not the end and not the start

Heipä hei kaikki! Jostakin on aloitettava ja minä aloitan nyt tästä. Aloituspostaukset ovat aina kaikista vaikeimpia, joten totta kai itsekin pohdiskelen kovin, mitä tähän kirjoitan ja kuin paljon. On ehkä hyvä polkaista tämä blogiasia käyntiin ihan kunnolla, joten varautukaa lukemaan pitkä esittelyteksti heti alkuun. Kivaa! Ihanaa, eikö? Alkajaisiksi sanon, että tervetuloa.

Ensimmäisenä on pakko kertoa, minkä takia aloitan tämän blogin pitämisen. Minulla siis on pidemmän aikaa pyörinyt she has some vawawoom!, joka on toiminut sekalaisena bloginani ja on tunnearvoltaan erityisen tärkeä juurikin ikänsä takia. Olen viettänyt sen kanssa todella paljon aikaa, ja löytyyhän sieltä jos jonkinmoista postausta. Halusin kuitenkin perustaa jotain, jonne voisin kirjoittaa asioita hieman erilailla, hieman eri asioista. Vawawoom jatkaa todennäköisesti enemmän koirapainotteisten asian takia ja luulen, että sitä lukevat tahtovat keskittyä juuri koiriin enemmän kuin omiin jupinoihini. Kahden blogin pitäminen tuntuu ainakin vielä typerältä, mutta tarkan harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että näin on helpompi. Katsotaan, kestääkö innostus kumpaakin blogia kohtaan, en lupaa tiheää postausväliä (mitä en koskaan lupaa, koska en voi toteuttaa lupaustani) ja niin.

 

Idea tälle tosiaan lähti siitä, että tahdon paikan, jonne kirjoitella muustakin kuin koiriin liittyvistä asioista. En oikein tiedä, mitä haen takaa, mutta kai tästä tulee yhtä sekasikiöinen kuin mitä vawawoomkin oli. En koskaan ole perustanut lifestyleblogiasioihin, eikä tämä myöskään tule olevaan vain valokuvausblogi tai avautumisblogi tai itsemurhapäiväkirja tai toinen paikka jutella koira-asioista. En yhtään tiedä! :D Todennäköisesti tungen tänne milloin mitäkin. Tykkään vuodattaa pääni sisältöä kirjoittamalla, joten saatan käyttää tätä hyväkseni sen asian kanssa.

Olen 17-vuotias tyttö Heinolasta (onnistuin tekemään maailman typerimmän aloituksen esittelylleni! ja jatkan samalla kaavalla) ja helpoimmat asiat kertoa ovat se, että olen kovin tavallinen ihminen ja koirat ovat asia, joka kuuluu elämääni ehkäpä koko loppuikäni ajan. Kotoa löytyy kolmin kappalein nelitassuisia kavereita: kaksi norfolkinterrieriä - Alma 10v. ja Ponzo 6v. - sekä tällä hetkellä 5kk ikäinen bordercolliekakara Grima. Sairasti pahimman (huom. pahimman, ei vain pahemman) luokan pentukuumetta parisen vuotta, ja sitä ennen sitä pohjustavaa katsailuvaihetta suunnilleen saman verran. Pentukuumeeseen sotkeentuivat aivan kaikki muutkin asiat ja en valehtele sanoessani, että ilman Grimaa en olisi tässä. Sen, joka ei itse ole kokenut vastaavaa, on hankala kuvitella kaikkea tunnettani ja päänsisäistä helvettiä sinä aikana, kun "pentukuumeilin" eli elämäni heittäytyi hankalaksi ja huonoille päiville ei näkynyt loppua. En luultavasti koskaan tule palaamaan niin alas, kuin mitä olen viimeisen vuoden aikana ollut, mutta "pentukuume" on jättänyt ikusia arpia tai mitä ikinä. Olen sen myötä muuttunut aivan eri ihmiseksi, kokenut kauheuksia itseni takia ja no, olen löytänyt itseni. Saan samaan aikaan olla vittuuntunut ja äärettömän kiitollinen kaikesta. Aikaa ja vaivaa käytin tähän postaukseen, johon yritin mahdollisimman hyvin koota kaiken kuumeeseen ja Grimaan liittyvän ja jonka avulla kerroin kaikille tutuille sen, että meille on tulossa kolmas koira. 

 

Koirien lisäksi toinen yhtä tärkeä - tai mahdollisesti jopa tärkeämpi jos miettii koko tähänastista historiaani - asia minulle on musiikki. Ei olisi minua sellaisena minuna, jos ei olisi musiikkia. Olen löytänyt sen, mistä tykkään ja pidän siitä kiinni. Olen mahdottoman herkkä ihminen ja itken paljon (puran sillä tuskaani ja surua ja kaikkea sellaista, mutta saatan myös itkeä onnesta ja jos minulla on oikein hauskaa, se kääntyy usein itkuksi), ja musiikki on se, joka on avannut kyynelkanavani aivan alussa. Olen sen kautta oppinut peilaamaan ja ymmärtämään itseäni paremmin, osaan tuntea ja ajatella paremmin nyt, kun minulla on pohjana kappaleita, joiden avulla olen pyristellyt eteenpäin ja joiden voimasta toisaalta olen myös rypenyt juoksuhiekassa. Rakastan todella todella todella paljon sitä, mitä kuuntelen, ja kuten olenkin sanonut, minä en fanita, vaan hengitän. 

Maailman ihanin asia on se, jos joku kysyy minulta, mitä musiikkia kuuntelen. Olen jokseenkin ylpeä niistä bändeistä, joita rakastan ja minusta on ihanaa tykätä juuri niistä. En osaa sanoa, onko musiikkimakuni normaali vai epänormaali, mutta pääasia kai on se, että kuuntelen sitä mitä itse rakastan. Elämääni vaikuttamassa ovat olleet ja ovat edelleen merkittävästi Hurts, Muse, 30 Seconds To Mars, Coldplay, Linkin Park, Lana Del Rey, Happoradio ja syrjähyppynä ihanin One Direction, joka on se, joka ainoana saa minut fangirlaamaan ihan kunnolla, sillä asdfgh. En tiedä mikä siinä on, mutta 1D on ainoa massateinibändiasia, johon olen rakastunut ja varmasti pysyykin ainoana. Olen kaikista ikävistä vastarannankiiskeistä huolimatta ylpeä siitä, että olen Directioner! Sitten on niitä sattumanvaraisia kappaleita ja artisteja, joista nyt mainitsen vaikkapa öö Bring Me The Horizontin ja Sunrisen Avenuen. Musiikki nyt näkyy aina joka paikassa, kuuntelen sitä joka päivä, laulan muuallakin kuin suihkussa ja kuten jo ehkä huomasittekin, lyön postauksiin noita hiien biisejä. Aina. 

 

Jos koirat ja musiikki eivät ole varsinaisia harrastuksiani, niin eipä minulla sitten mitään muutakaan "oikeaa" harrastusta ole. Griman kanssa treenaamme tokoa ja agilityä, ja niissä on tietenkin ikuisuustavoitteena valioitua, mutta pöhpah ainakin me yritetään. Valokuvaus on myös lähellä sydäntäni, ja nytkin olen viikon itkenyt kun kamera on muun perheen mukana Kreikassa. Kuvauskalustollani ei pitkälle pötkitä, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Kokoelmastani (hah!) löytyy siis Canon 1100D runko, normaali kittiputki 18-55mm, iänikuinen 28-80mm putki sekä Tamronin 70-300mm f/4.5-5 zoom, joka on maailman mahtavin maisemansahailija! Sillä tarkennuksella kyllä sahautuu vaikka minkälainen kohde. ;) Kuvailen pääasiassa koiria ja hermoja saan aina kiristellä. Ehkäpä opettelisin tämän blogin myötä kuvaamaan myös jotain turhaa! Joskus kauakaisessa tulevaisuudessa haluaisin toki paremman kameran, ja kun rahaa yllättäen sataa jostakin pilvestä niin eiköhän seuraava suuri hankinta ole Canonin ykkössarjalainen. Tavoitteet korkealla siksi, että tuon hankinta joutuu odottamaan useita vuosia. Ehkä joskus voisin tarkoituksellisesti kerätä rahaa uuteen putkeen, joko sellaiseen kaikkivoipaan zoomiin tai 50mm kiinteään putkeen. Uskon vahvasti, että paremman putken kanssa 1100D:kin paljastaa paremmat puolensa! Tamronin saha ei lämpen missään tilanteessa.

Lisäksi tykkään jonkun verran muokkailla kuvia ja siis tehdä ihan grafiikkaakin. Samoiten olen itseoppinut HTML-koodaamisen, joskaan en uskaltaisi koskaan kummastakaan mennä vakuuttelemaan osaamistani. En kuitenkaan ole mikään amatööri tai painttuhertaja! Itsekehu haisee. Kuvista tuli vielä mieleen se, että olen addiktoitunut instagramkäyttäjä, ja vaikka en juurikaan tykkää ottaa kuvia itsestäni (hyäh), niin ehkä tuon ja iPhonen myötä olen oppinut siihenkin. Järkkärin kanssa en koskaan omakuvia edes jaksa yrittää, ne eivät vain onnistu. Asun Twitterissä, maailman hauskin paikka on Tumblr ja totta kai ainoa yhteydenpitoväylä ystäviin on Facebook. Jotenkin olen ajautunut sosiaalisen median pyöritykseen, mutta se ei minua käyttäjänä ollenkaan häiritse!

Ja mitäs vielä... No tykkään kirjoittamisesta. Ja siitä on ollut minulle hyötyä, olen mm. sen avulla edennyt koira-asiassa ja kirjoitinpa minut ja kaverini myös keikkareissulle - olen ylpeä taidostani ja ajatuksenvirrasta, joka toisinaan yllättää! Ja minulla on hyvä huumorintaju, siis oikeasti hyvä ja se osaa olla myös pimeä. En tykkää laittaa ruokaa, mutta tykkään syödä. Olen tunteikas, osaan piilottaa tunteeni - piilottelen niitä itseltäni - mutta osaan myös näyttää ne halutessani. Rakastan talvea enemmän kuin kesää. Tuijottelen aina ihmisten silmiä tai tuijottelen silmiin ja sitten hämmennyn jos katseeseen vastataan. Kolme ihaninta (ja samalla komeinta!) julkkismiestä ovat tietenkin Orlando Bloom, Harry Styles ja Jared Leto. Voi sulan! Olen oppinut lyhyessä ajassa nauramaan kunnolla ja hieman pidemmässä ajassa itkemään kunnolla. Saan toivoa tähdistä ja viihdyn pimeässä paremmin kuin valossa, se antaa turvaa. Harrastan paniikkikohtauksia (...ei vaan). Ahdistun jos en saa itkettyä. En viihdy itseni kanssa ilman ripsiväriä.

Minua alkoi naurattaa kun kirjoitin tuota pikaselostusta itsestäni, voih. Mutta ehkä osaan päättää tämän postauksen nyt tähän. Kiitos mielenkiinnosta ja jos koskaan mahdollista, olisi hauskaa saada lukija ehkä juuri sinusta! Parempaa houkuttelupuhettahan en osaa kirjoittaa.