Ja kaiken minkä kykenet, se tee kuin oisi se viimeinen tekosi näkyvän valon maailmassa

korppi laulaa puussa jotain ikuista laulua ja me vain kuuntelemme sanomatta enää sanaakaan

käperrymme tiukemmalle kotiemme raunioissa, suoritamme kalpenevat päiviemme rituaalit

tämä on viimeinen elämäsi, se ymmärrä, suitsi mielesi pirut

jos rakkaus loppuu niin loppuu kaikki, ei kujan päässä näy valoa johon matkaisi kuin kotiin

ja kun aurinko nousee, se nousee liian myöhään

ja kun aurinko nousee, se meidät pyyhkii pois

korppi laulaa puussa jotain ilotonta sävelmää kuin odottaisi pian pääsevänsä silmiemme kimppuun

ja me vain kutistumme, kunnes katoamme kokonaan, virtaamme roskan myötä mereen joka ei välitä

tämä on viimeinen elämäsi, se ymmärrä, suitsi mielesi pirut.

ja kaiken minkä kykenet, se tee kuin oisi se viimeinen tekosi näkyvän valon maailmassa

Minä en yleensä kuuntele CMX:ää, sillä se on sovitukseltaan niin outoa ja erilaista, etten osaa ottaa sitä omakseni. Se on liian erilaista ollakseen täydellistä minulle. Se ei kuitenkaan estä minua rakastamasta lyriikoita, jotka ovat varmasti suomalaista parhaimmistoa, tarpeeksi hankalia ja täynnä kaikenlaista pientä. Nyt kun pakottauduin heräämään aikaisin tällaisena typerän merkityksettömänä sunnuntaiaamuna muistamatta syytä, jonka takia heräämisestä yöllä päätin, kuuntelen näitä ihmeellisyyksiä, eikä oloni ole hyvä. Nämä lyyrikat ovat liian pelottavia, ne painavat liikaa.

Opiskelin eilen ahkerasti matematiikkaa, osasin kymmenen tehtävää tekemästäni kahdestatoista ja leikin nyt olevani tyytyväinen siihen, että ymmärsin jotakin. Enemmän ongelmia tulee olemaan sen fysiikan kanssa, en tiedä kuinka koskaan kykenen onnistumaan sen kanssa... Mutten jaksa ottaa stressiä. 

En ymmärrä itseäni. Juuri kun olen kehuskellut onnellisena, että tunnen itseni paremmin kuin koskaan ja tiedän lähestulkoon oman ajatusmaailmani ja osaan haistaa tilanteet, joista on minulle harmia ja tilanteet, jotka aiheuttavat jotain vakavampaa, en enää ymmärräkään itseäni. Olen toteuttamassa tahattomasti todeksi yhtä pahimmista peloistani, enkä osaa pysäyttää itseäni sen suhteen, en tiedä kuinka saisin peruutettua ajassa taaksepäin niin, ettei pelkoni koskaan alkaisi kehittyä tai saati toteutua. 

Olen aina pelännyt sitä hetkeä, kun en tunne enää mitään. Mieluummin tunnen kaikkea, mitä hyvänsä, kunhan tunnen. Otan mieluummin painokseni oman maailmani, otan painokseni kaiken sen ahdistuksen, puristuksen ja tuskan, jos vain tunnen jotakin ja jos minun on mahdollista tuntea niiden lisäksi myös muuta. Mutta löydä enää mitään iloittavaa. On asioita, jotka ennen olisivat saaneet hyvälle tuulelle ja ne saavat nytkin, mutta se ei tunnu miltään. Ilo ei riitä lämmittämään asti. Se pieni määrä, joka herää, kuolee ennen kuin ehtii pyrkiä minnekään.

Asiat, jotka aiemmin olisivat aiheuttaneet parhaimmillaan paniikkikohtauksen tai tajuttomasti itkemistä ja lisää tunnepaskaa siitä pahemmasta päästä, eivät tunnu nyt hetkauttavan. Vuosi sitten olisin pitänyt sitä vahvuutena, nyt pidän sitä heikkoutena. Se ei tunnu oikealta, se tuntuu niin väärältä kuin vain mahdollista. Perjaattessa kannan kokoaikaisesti mukanani sitä säälittävää painevyöryä, mutta en enää tunne sen olemassaoloa samalla lailla. 

En tahdo olla itseensä tukehtuva kivi.

Mutta olen nopeasti kääntymässä siihen. Ainoa asia, joka nostattaa tunteita samalla lailla kuin ennenkin, on musiikki. Jos sen vaikutus katoaa, edessä on suuri ongelma ja vielä suurempi työ etsiä jotain sellaista, joka saa eloa aikaan. Toivottavasti sen ongelman kanssa painiminen ei koskaan ole ajankohtaista. En tiedä, onko missään enää mitään järkeä, jos mikään musiikkikaan ei saa enää mitään aikaan.