Noniin. Ensimmäinen keikkapostaus keikkapostauslistaltani ja heh, koettakaa kestää selityksiäni tai jos ette kestä, niin tuskinpa luette niitä. Voisin kirjoittaa näistä illoista vaikka kokonaisen kirjan jokaisesta illasta erikseen. 28.06.2013 kävin kaverini Tiian kanssa pyörähtämässä Helsingissä, Hietaniemen uimarannalla ajatuksena päästä näkemään ekaa kertaa livenä Thirty Seconds To Mars. Pääsy keikalle ei ollut aivan ongelmaton järjestää, sillä minulla oli jo kaksi isoa keikkaa edessä, Tiialla töitä ja aikaa hoitaa asiat oli kovin vähän. Keksin kovin ovelan suunnitelman kirjoittaa Tiian vanhemmille ja niin teinkin, eivätkä he kaiketi voineet sanoa ei upealle kirjeelleni (rakkaudella käsin kirjoitetulle!), sillä Tiia sai luvan lähteä. Lähdettiin heti kun Tiia vain pääsi irtoamaan töistä eli puolenpäivän jälkeen, kirmattiin kahden minuutin kiireessä junaan ja kaatusin tietenkin kiviportaissa ja melkoista tuskaa oli vielä yrittää juosta sen jälkeen. Mutta ehdittiin. Ilman rypemistä kaikki olisi ollut ihan täydellistä, hyperventiloin muutaman henkäyksen junassa ja itketti ja sattui aivan kamalasti mutta sille ei voinut mitään.
Helsingissä olimme niin, että ehdimme suunnilleen puolta tuntia ennen ensimmäistä esiintyjää lavan luokse ja istuskelimme kolmannessa rivissä, kovin tyytyväisinä sijoittumiseemme joka oli erinomaisen hyvä huolimatta siitä, että olimme paikalla vasta yli tunnin porttien aukaisemisen jälkeen (!!). Ennen Marsia esiintyjiä oli kolme kappaletta, ja se oli melkoista tuskaa, sillä minua tosissaan sattui aivan järkyttävästi. Olin rypenyt jotenkin niin, että yhtäkään naarmua tai jälkeä ei näkynyt missään, mutta kipu tuntui jokaisessa asennossa (myös istualtaan), ja kävellessä tai muuten liikkuessa kuului pelkkää rutinaa. Jossakin välissä tuntui, että kohta lähtee polvi alta kun jouduin seisomaan niin kauan, mutta sitten se kaiketi naksahti jotenkin paremmin ja oli taas kunnossa.
En kuitenkaan antanut kivun häiritä. Olin jossakin vaiheessa kakkosrivissä, mutta putosin siitä tunkevien ihmisten takia (minulla ei ollut mitään mahiksia itseäni isommille ja vielä jalkavammaisena) ja ennen pääesiintyjää olin kolmannessa rivissä paikalla, josta en nähnyt juuri mitään. Siinä vaiheessa vähän pelotti, että mitähän tästä tulee, joudunko olemaan tällaisessa paikassa koko ajan. En halunnut maksaa pelkästä kuulemisesta! (Nyt tapahtuu ikävä kuvan pölliminen 30stm:n sivuilta, toivottavasti en saa sakkoja. En edes itse näy tuossa, sillä Jared seisoo kaiketi juuri sen kohdan edessä, jossa olin.)
Ensimmäisenä soitettiin tietenkin Birth ja aloin tietenkin itkeä heti ensitekijöikseni, ja koin seniltaisen tähtihetkeni, kun Tomo katsoi hetken aikaa suoraan silmiin. I will save you from yourself, time will change everything about this hell. Siitä eteenpäin oli kovin monta kunnon päälle ottavaa hyppybiisiä ja luulin, että tukehdun ja pyörryn siihen paikkaan. Muuten hyvä olo muuttui tuskaisen kuumaksi ja ei siinä mahtunut tekemään mitään, ja aikalailla jouduin pakottamaan itseni siihen, että pidin käsiä ilmassa ja huusin mukana. En nähnyt melkein mitään, jotain satunnaista vain ja hukuin ihmisten alle. Night Of The Hunter, Search And Destroy, This Is War ja Conquistador peräkkäin oli melkoinen pinnistysponnistus. Ei ehkä muuten, mutta paikkani oli kamala ja jalkani aivan paskana. Mutta jaksoin! Ja olin onnellinen, totta kai olin onnellinen. En sallinut itselleni valitusajatuksia vaikka jonkun sekunnin harkitsinkin kauemmas lipumista. Ehehhehei.
Yleisön ottaminen mukaan oli jotain aivan käsittämättömän upeaa. Etenkin Search And Destroy woah, kun kaikki huusivat mukana ja Jared kyllä osaa vetää yleisön mukaan, mitä kovasti odotinkin tuolta keikalta. Jos ei olisi ollut niin tukalaa jalkojen osalta, olisin saanut paljon enemmän irti, vaikka nytkin otin kaiken minkä vain sain revittyä. Sinällään en tuntenut kipua jaloissa, mutten onnistunut kunnolla itkemään (joka toisaalta on ihan hyväkin, ei se edes sovi noihin biiseihin jos mietitään niitä keikkahypyttäjinä) ja näytin varmasti melko tuskaiselta kun muutenkin perusilmeeni on sellainen ahdistunut. :D Voi rakastan sitä hetkeä kun Jared nosti etusormet vierekkäin ilmaan ja sain tehdä sen perässä.
Menevien biisien jälkeen soi Depuis Le Début, ja tässä taisi tulla se, kun akrobaattimies kieriskeli renkaan sisällä lavalla. Voi nuo välishowtkin ovat niin upeita! Ja there will be blood, there will be blood -kohdassa yritin keräillä itseäni mutten oikein onnistunut.
Sitten alkoikin se helvetti, jota pelkäsin ja osasin odottaa, mutta silti se tuli yllättäen. Jotenkin kaiken hyppimisen avulla porukka oli liikkunut (ja jaloissani ollut Tiian laukku jäi jonnekin kauaksi, en jaksanut välittää siitä(kään)) sen verran, että olin päässyt pois edessäni olleiden pitkien ihmisten takaa ja näin kunnolla lavalle. Jaredin spiikki sai sekin jo huutamaan ihan kunnolla, kun mies puhui Suomesta niin kauniisti ja sanoi, kuinka joskus vuosia sitten, kun 30STM oli vasta uransa alussa, Suomi oli ensimmäinen, joka bändiin uskoi. Ja se, miten Jared omisti kappaleen meille, omisti sen Suomelle.
i don't remember the moment i tried to forget
i lost myself, is it better not said
now i'm closer to the edge
it was a thousand to one and a million to two
time to go down in flames and i'm taking you
closer to the edge
Joku tyttö vieressäni tai ainakin siinä kovin lähellä taisi kavereilleen sanoa jotain "voi ei":n tapaista ja minulle tuli niin kamala epätoivo-olo, että pääsin vihdoin itkemään kunnolla. End Of All Days on toinen lempparikappaleeni Marsilta ja kun joku aika sitten tajusin, että se oli tungettu settilistaan ja todennäköisesti se soitettaisiin myös Suomessa, tiesin, että hajoaisin pahasti. Ja hajosin, ja se oli kamalaa mutta olin onnellinen, että kuulin sen livenä. Sen halusinkin kuulla. The temples are now burning, our faith caught up in flames. Ja koska elämän päänyöri, josta pitää kiinni, on viimeinkin lyöty pysyvästi johonkin kappaleeseen, en voi olla rakastamatta tätä enemmän kuin muita Marsin kappaleita. Sillä onhan totta, että all we need is faith, faith is all we need. Sillä ajatuksella minä olen pärjännyt ja pärjään nyt entistä paremmin.
EOAL:n jälkeen Jared spiikkasi kovin ihanasti myös City Of Angelsin, joka on biisi, joka tuntuu paranevat joka kuuntelukerralla lisää. Se ei heti levyltä kolahtanut samalla tavalla kuin muutama muu, mutta päivä päivältä rakastan ja arvostan enemmän sitä ja sen lyriikoita. Se, miten se on tehty rakkaudella ja kunnioituksella, on kovin kovin ihanaa ja en tiedä... koskettavaa? Ja koska olen nyt 17, voin laulaa sen ajatellen itseäni nykyhetkessä hahaa. Samalla lailla seuraavaksi tullut Do Or Die paranee joka hetkellä enemmän. Jared heilui lavalla ison Suomen lipun kanssa (mietin tässä, että voiko Suomen lipun kirjoittaa yhteen, apua mitä tapahtuu, olenko hukannut automaattiset yhdyssanataitoni?), ja jos hyvin käy, Finnish Echelon näkyy seuraavalla musiikkivideolla. Katsotaan nyt, onko kyseessä Do Or Dien video vaiko sen City Of Angelsin. Jännää! Lippuasia ainakin sopisi jälkimmäiseen paremmin.
Sitten jälleen akrobaattimiehiä, nyt soi Pyres Of Varanasi ja käytössä oli keinulauta - vitsi miten se on makian näköistä! Minusta nuo väliesiintymiset sopivat koko keikkaan yllättävän hyvin, ne jotenkin rauhoittavat sitä tunnelmaa, ovat tarpeeksi näyttäviä, eivät liian pitkiä ja vangitsevat katsojan. Hui niin ja ennen koko keikkaa, ennen kuin se suuri lakana nostettiin lavan edestä, nuo miehet seisoskelivat siinä ja se toinen tuijotteli johonkin siihen missä itse seisoin, en sitten tiedä että minuako vai ketä vai mitä.
can you imagine a time when the truth ran free?
the birth of a song, the death of a dream
closer to the edge
this never ending story paid for with pride and fate
we all fall short of glory
lost innocence
End Of All Daysin jälkeen sitä itkua tunki koko ajan, mutta pahin oli Varanasin jälkeen soitettu, akustinen Hurricane. Hurricane on väkisinkin mainittavissa lempparibiisikseni, niin huonosti kuin osaankin suosikkejani nimetä, niin sen osaan. Se vain on ehdoton suosikkini. Akustisena Jaredin ääni kuului aivan tajuttoman hyvin ja vaikka muuten vierastan melko paljon amerkkalaisaksenttia ja rakastan henkeen ja vereen brittiaksenttia, minun on revittävä hieman kantaani ja sujautettava Jared, Shannon ja Tomo suosikkipuhujikseni amerikanenglannissa. Se tyyli, miten Jared laulaa, on jotain asdfghj uskomatonta? Se on niin erilaista kuin kenenkään muun laulu, kaikki sanojen ääntäminen ja koko ääni. Mutta Hurricane, voi there is a fire inside of this heart and a riot about to explode into flames, tuo vain on noiden kaunein ja hienoin kappale. Ei tarvitse varmasti edes kirjoittaa sitä, miten paljon itkin ja miten kovaa yritin huutaa mukana ja olla mukana.
Hurricanen jälkeen lähti akustinen alku The Killistä, ja se toimi myös erityisen hyvin akustisena. Loppuosa kappaleesta soitettiin normiversion mukaan, ja Jared tuli keikkumaan yleisön eteen aidalle. Jos olisin ollut paikalla, jolla olin jossakin vaiheessa keikkaa, minulla olisi ollut mahdollisuus yrittää tunkea kättäni tuon käteen tai edes mahdollisuus hipaista jostain kohdasta. Mutta koska ajauduin käsimeren alle ja olin liian kaukana, jouduin tyytymään kohtalooni. Olin noin metrin päässä Jaredin kasvoista, metrin päässä. Näin pitkän aikaa niin kovin läheltä maailman kauneimman miehen (pitää varmasti jossain vaiheessa kirjoittaa tunteellinen ylistyspostaus Jared Letolle, ymm). Ihmisiä tuntui olevan ihan mahdottomasti mutten huomannut sitä, olin liian sekaisin enkä tiennyt mitä ajatella. Etäisesti jossain aivojeni sopukoissa kadehdin sitä, joka sai pitää Jaredia kädestä koko tuon ajan ja herrajumala olin metrin päässä. Muistan niin elävästi sen hetken, kun puristun ihmisten väliin kädet ilmassa ja itken ja kurotan ja toivon, että Jared edes vilkaisisi alaspäin. Ei vilkaissut, mutta en silti todellakaan jäänyt kylmäksi. Olin niin lähellä ja en voinut lopettaa epäuskosta ja itkemistä.
Sitten yksi muita hitusen ylemmäs nouseva kappale edellämainittujen suosikeiden lisäksi. Closer To The Edge, ehkä paras keikkabiisi miltään bändiltä koskaan, tai siis miltään mitä itse kuuntelen ja ajattelemalla nyt tiedän. Odotin tätä ehkä kaikista eniten, sitä miten saan huutaa täydellä volyymillä NO NO NO NO ja lyödä nyrkillä ilmaa. Ja sain tehdä sen ja sain tehdä sen monen monta kertaa. Ja aina kun ajattelen tuota, päässäni soi Jaredin "LOUUDEERR" ja " I CAN'T HEAR YOU".
no i'm not saying i'm sorry
one day maybe we'll meet again
no i'm not saying i'm sorry
one day maybe we'll meet again
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Up In The Air, voi ihana UITA johon tiesin kaiken päättyvän ja itketti ja suretti ja ahdisti, mutta ilostutti. Siitä kappaleesta sai ottaa kaiken irti, hypin niin paljon kuin pystyin ja huusin ja lauloin ja pidin kädet ilmassa ja vähät välitin siitä että sattui ja olin ihan onnessani. Ennen ihaninta take no more -kohtaa kaikki patistettiin kyykkyyn ja sitten hypittiin lisää ja tuo oli paras lopetus keikalle. En tiedä muusta, mutta kiitos.
Tiian laukku tosiaan ajautui siellä hiekassa kauas meistä ja jossakin vaiheessa (End Of All Daysin lopussa tai jossain siinä?) joku nosti sen sieltä ja sitten huudettiin Tiian kanssa että se on meidän, mutta tyypit vippasivat sen aidan ylitse. Käytiin sitten hakemassa sitä keikan jälkeen sieltä edestä ja itkin aivan sairaasti siinä kun ootettiin että se mies ettii sen, ja sitten lavanraivaajat heittivät Shannonin rumpukapulat yleisöön ja toinen heitettiin ihan meidän suuntaamme. En tiedä yritettiinkö niitä oikeasti tähdätä siihen meille, mutta kovasti siltä näytti, mutta heitto oli liian pitkä. Haluan kirjoittaa tähän sen, että en näinä kahtena kertana itkenyt sen takia, että 1) laukku heitettiin eikä saatu sitä heti (joku tyttö minulle sanoi, että saadaan se keikan jälkeen) 2) rumpukapula lensi nenän ohitse (joku taisi tokaista jotain, että "no on niin rankkaa" ja se kai oli osoitettu minulle), haha! Annoin ehkä väärän kuvan, sillä itkenhän kauan ja liikaa ja hyäh olen epätoivoinen lapsi.
Kun käveltiin sieltä pois, oli sekin sellaista hoiperrusta (varmasti hoipersin pahemmin itkuisena kuin ne käppäilijät, jotka olivat nauttineet vettä vahvempaa), käytiin ostamassa vettä ja yritin selittää Tiialle jotain siitä, kuinka lähellä olin Jaredia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään kun en pystynyt puhumaan kunnolla. Selvittiin kuitenkin Kamppiin ja bussiinkin (jonne emme ensin meinanneet mahtua, kiitos upeiden epäoikeudenmukaisten järjestelyjen), jossa tajusin iloisen faktan siitä, että nilkkani ovat aivan turvonneet ja sattuu, en voi olla missään asennossa ja au sattuu lisää. Kotiin tullessa minulla oli valehtelematta yhtä paksu nilkka kuin pohje, nilkat tulivat "yli" itse jalkaterästä leveyssuunnassa ja kummissakin jaloissa aivan järkyttävät mustelmat.
Lauantaina käytiin heti Akuutissa Lahdessa näyttämässä näitä, vasen oli paremmassa jamassa mutta oikeasta olivat venähtäneet nivelsiteet, ei onneksi murtumia! Melkoista tuskaa se kävely oli, mutta koska kävelin ja se näytti jopa järkevältä, pääsin kotiin ilman kipsiä ja mitään sen kummempaa. Äiti tosin patisti kertomaan, miten paljon sattui, mutta kivunsietokyky kunniaan ja urheasti kotiin. Pidin viikolla sellaista kunnollista nilkkatukea sairaslomani ajan, torstaina ostettiin tukisukka, joka mahtuu kenkään, nyt mustelmatkin alkavat parantua ja pystyn kävelemään! Myös raskas kirmaaminen eilen tuntui onnistuvan ilman ongelmia, jee.
Nyt tungen tämän matkaan ja yöllä tai huomenna kirjoitan eilisestä. Voi herranjestas eilinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti