So don't you go, cause I've got no one but you - keikkapostaus 2

Toissapäivänä eli ihanaisena perjantaina 05.07.2013 startattiin Niinan kanssa kello 05:35 lähtevällä bussilla täältä kotoa Lahteen ja odoteltiin siellä puolisen tuntia (ulkona, sillä ihanainen asema olisi auennut vasta seitsemältä) bussia Turkuun. Takataskussa olivat noin tunnin yöunet, muistilapulle piirretty kartta Turun linja-autoasemalta Kauppatorille sekä valtava muovipussillinen matkaeväitä. Ostettiin kaikkea jännää viidellätoista eurolla ja kun mukana oli babyporkkanoita, pilttiä, kuivattuja hedelmiä, suklaapatukat, Angry Birds -pastilleja, vaniljarinkeleitä ja donitseja ja mitähän vielä (euron taskuristikkolehti ja vettä!!), niin ei siinä nälkä ehtinyt tulla niitä katsellessa. Kaupassakäynnin jälkeen kyllä epäilytti, että olisikohan sittenkin voinut jättää rinkelit tai donitsit pois, mutta ahneus kun iski niin eihän siitä ruuasta irti voi päästää. Suht terveellistä ja energiaa antavaa mussutettavaa onnistuttiin keräämään, hyvä me!

Bussi saapui Turkuun noin 10:15 ja bussissa jo heitimme epätoivoisina roskiin murskautuneet donitsit, yäh hyi. Sitä sokeria oli joka paikassa sen jälkeen, kun laaturuoka ratkesi laatikossaan tuhansiksi paloiksi. Linkkuasemalta seikkailtiin sitten upean kartan avulla torille, jonne löydettiin helposti ja siellä odotettiin puolisen tuntia kasipaikkaria, kun missattiin 10:30 lähtevä. Ensimmäinen vieraassa paikassa "yksin" suoriuduttu paikkaribussimatka. Samalla bussilla tuli paljon festarityötekijöitä, ja heidän perässään osasimme jäädä pois oikeassa kohdassa ja ravasimme autiota pellonviereistietä Ruissalossa.

Ei ollenkaan haitannut, että ei ehditty ensimmäiseen mahdolliseen paikkariin, sillä olimme ihan ensimmäisiä yleisöön kuuluvia ja odottelimme yksikseen melkein kolme tuntia porttien edessä. Kylläpä lämmitti mieltä! Istuttiin lyhtypylvään varjossa ihmeellisessä kuopassa (ihanien rakkauden) maitohorsmien keskellä ja ylistettiin maailmaa ja saatiin ensimmäiset vilkutuksetkin mukavilta autoilijapojilta heti alkutekijöissä. :D Ja sitten valitettiin, kun loppuvaiheessa alkoi olla kylmä. Tosin viihdyttihän meitä mukava koomikko jokusen tunnin. Kiitos vain. Minä en siinä vaiheessa enää kamalasti viitsinyt syödä mitään, join vähän ja vessahätähän siinä väkisin tuli niin pitkän ajan kuluessa. Vatsa kolmen aikaan paikalle alkoi kertyä ihmisiä, ja punaiset narut "portilta" avattiin melko lailla vasta neljältä. Hieman täytyy valittaa siitä, että informaatio kulki järkyttävän huonosti, kun kukaan ei tuntunut tietävän, milloin portit avataan. Neljältä kuitenkin päästiin juoksemaan sellainen hillittömän pitkä pellonpätkä aitojen välissä, ja sitä oli kaiken lisäksi mahdottoman ärsyttävä juosta sellaisen sänkiheinän takia. Hieman pelotti nilkkojen puolesta, mutta olisin varmasti juossut, vaikka olisi sattunut. 

Mokoma kirmailukin oli lähestulkoon yhtä tyhjän kanssa, sillä pellonpätkän jälkeen odottivat toiset narut, joiden leikkaamista jouduttiin jonottelemaan taas hetken aikaa. Kyllä siinä jännitys pääsi pintaan, paniikki ja ää, kun tiesin, että kunto loppuisi kovin nopeasti tuolla menolla. Lipuntarkastukseen oli muutamakymmentä metriä ja siitä mahdoton matka itse lavan luokse. Oli kuitenkin hyvä, ettemme heti päässeet lipuntarkastukseen, sillä hengitys ehti tasoittua. Ja lipuntarkastukseen ei edes saanut juosta! Käveltiin sitten mahdotonta pikavauhtia seisomaan lipuntarkastusraiteiden eteen, Niina viskasi kaiken ylimääräisen (siellä meni kyllä melko paljon eväitä roskiin...) matkalla roskalaatikkoon (joka onneksi oli auki!) ja katsottiin toisiamme ovelalla pikakävelykatseella (; joka tosin ei ollut ovela vaan täynnä paniikkia. Oli ahdistavaa olla kuvattavana heti alusta alkaen, kun olin ensimmäisenä tai toiseksi ensimmäisenä festarialueen sisäpuolella ja lähdin kirmaamaan kamalaa kyytiä johonkin oletussuuntaan heti tarkastuskoneen piipattua. Kunto meinasi pettää, hyperventiloin muutaman henkäyksen (miten ihmeessä viikon sisään meinaan kahdesti onnistua tukehduttamaan itseni...) kun alkoi itkettää siinä vaiheessa kun tajusin, että oltaisiin ekojen joukossa lavan edessä. Taisin vielä selittää siinä matkalla ääneen, että ehkä en itke ihan vielä, ja sain hengityksen tasaantumaan. Nauran nyt jälkikäteen sillä, että tosissaan puoliksi itkin jo juostessani.

Ja voi miten upea oli se tunne, kun meitä oli neljä siinä lavan edessä, heitin kamat maahan, seisoin hetken ja olin vain tajuttoman tyytyväinen elämääni tällä planeetalla. Eturivi. Pitäisin kiinni kaiteesta vaikka se olisi viimeinen tekoni ja käteni repeytyisivät sen johdosta irti. Olin eturivissä, olin keskellä, enää jokunen tunti Hurtsin esiintymiseen ja olisin Niinan kanssa parhaalla mahdollisella paikalla. Siinä nakottaisimme ja kasvattaisimme juuret mokomaan reunahökötykseen! Ja voi jestas miten lähellä lava oli. Samaan aikaan kanssamme tulleet kaksi tyttöä olivat mukavia ja juteltiinkin siinä jotakin, ja mikä onnellisinta, meillä oli paikat ja pystyimme jopa käymään kummatkin vessassa ja kävin myös ostamassa vettä. Kiitos muuten teille kahdelle vaaleahiuksiselle tytölle, jotka olitte mukavia! :) Kaikki oli niin onnellisesti että päässä surisi tyytyväisyyden johdosta. Olin jo silloin maailman onnellisimmassa olotilassa vailla hajuakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan. (Huomatkaa muuten taas tämä, että olen jo kirjoittanut viisi kappaletta tekstiä ja olemme vasta päässeet lavan luo...) 

Ensimmäisenä esiintyjänä oli Pää Kii ja oltiin melko noloja eturiviläisiä kun ei oikein oltu mukana. Olen aina valittanut sitä, miten eturivissä ihmiset seisovat pökkelöinä, mutta siinäpä itsekin tuijotin lasittuneen järkyttyneenä lavaa ja odottelin soiton loppumista. Noloa! Mutta eturivi on eturivi ja en olisi hievahtanut siitä, vaikka minulle olisikin valitettu innottomuudestani. Takaolijoilla ainakin oli kova meno (huh huh) ja sai pelätä, milloin sieltä joku nainen tai mies lennähtää täydellä painolla niskaan. Sitten puolisentoista tuntia lisää odottelua, aika kului yllättävän nopeasti, sateli vähän vettä mutta sekin lakkasi. Olisin vaikka voinut nukkua siinä istualtaan  ja vietinkin mukavia hetkiä pää polvien välissä niin, että kun nousin siitä olo oli aivan vastaherännyt. :D At The Gates oli suoraan sanottuna ihan kamala, anteeksi, mutta vaikka minulla oli tulpat päässä niin en silti meinannut kestä ja taivas varjele kun ne biisit jatkuivat ja jatkuivat! Muuten olisin viihtynyt paremmin, mutta takanamme rällästi joku meitä monta päätä pidempi mies (limainen kaljakäsi...), joka hinkkautui koko ajan Niinaa vasten ja tunki kättään kaiteeseen ja hakkasi meitä aina välillä ja sylkikin päällemme. Sydämet eivät siinä vaiheessa välkkyneet silmissä. "Sori tytöt, mä vaan vähän fanitan tätä bändiä.... vähän." Joo no siltä näyttikin. Ei olisi silti tarvinnut hyppiä puolta pienempien niskaan. Mutta kukin rakastaa mitä tykkää, jos en olisi ollut kyseisen henkilön uhrina olisin pitänyt tapausta kunnon truefanina ja ollut iloinen.

Jossain vaiheessa At The Gatesia tuijottelin lavan sivuille ja huah Hurtsin rumpali-Paul hengasi siellä sivussa pitkän tovin. Menin varmasti aivan valkoiseksi ja olin entistä parempi eturiviläinen kun möllötin vielä aivan toiseen suuntaan kuin lavalle, olin niin vakavana ja lasittuneena että nauroin itselleni sisäisesti sen jälkeen. Muutaman kerran tuntui siltä, eikä kun siis näytti siltä, että Paul katsoisi takaisin (yh olin kiusallinen tuijottaja), mutta en sitten tiedä katsoiko minua vai jotain muuta siinä ihan lähellä. Mutta asdfgh siinä vaiheessa tuli se "ihan kohta" -olo. Ja voi kun rääkyminen loppui ja sain otettua tulpat pois korvista ja huokaista helpotuksesta kaljakäden poistuttua näköpiiristä ei mennyt kauaakaan, kun sai jo seurailla lavan pystyttämistä. En tiedä mikä siinä on, mutta jouduin tosissani pidättelemään itkua / itku oli vakavissaan tulossa jo silloin kun Hurts-kangas nostettiin ylös ja Paul testasi rumpuja ja aah apua.

Mutta sitten. Oikeasti minulla ei ole taitoa ymmärtää sitä, mitä tuona iltana tapahtui. En tiedä, kykenenkö koskaan täysin ymmärtämään sitä, ehkä jonkun ajan päästä en enää usko totuutta ja ajattelen, että olen kuvitellut kaiken. Herrajumala ei vain ole todellista. En osaa kirjoittaa tähän sitä, miten epätodelliselta kaikki tuntui ja mitä kaikkea muuta tunsin, ja vaikka osaisin, sitä ei voi ymmärtää jos ei tunne samalla tavalla kuin minä. En tiedä voiko sitä ymmärtää silloinkaan, jos ei ole itse kokenut samaa. Seuraavaksi tulee kasa todella epäselvää (kenties ehkä en tiedä) tekstiä, mutta ehdottomasti paras osa tätä tajuttoman pitkää romaania, jota tähän väsään. Kädet tärisevät.



Aloin itkeä siinä vaiheessa, kun screeniltä alkoi pyörimään tuo ylläoleva haastatteluvideo, jollainen näytettiin ennen jokaista artistia. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tuossa sanottiin ja huusin muiden mukana silloin kun huudettiin, mutta pelkästään se, että kuulin Theon äänen ja tajusin, että enää muutama minuutti jäljellä, olivat liikaa. Se oli menoa sitten. Kamala tunkusumppu taisi hälvetä heti, kun kaksikko saapui lavalle ja tilaa tuli eturiviin niin paljon, että mahduin siihen paremmin kuin hyvin, ei puristanut mistään ja se oli ihanaa. En tosin kamalasti sillä hetkellä tajunnut mitään, huusin ja itkin ja kiljuin ja aloin laulaa täydellä volyymillä Exileä välittämättä siitä, miltä mahdoin näyttää - ehkä pahimmalta koskaan.

Ensimmäinen awkward moment jonka ymmärsin tapahtuvaksi oli se, että kolmen ekan kappaleen ajan kuvausluvan omaavat kameraihmiset kuvasivat minua ja Niinaa siinä edessä. EIH! Siis aivan muutamankymmenen sentin päästä omasta naamasta heilui kolmen tai neljän eri kameratyypin linssit, kun huusin ja itkin ja lauloin ja näytin kamalalta. Mitä tapahtuu? Kiusaannutti mutta ei liikaa, ei siinä tilanteessa. Nauran tällekin katketakseni koska ei ole totta, oikeasti ihmeen ihmiset kun piti niiden kameroiden kanssa seilata siinä meidän välillämme ja räpsiä ties kuinka monta toinen toistaan kamalampaa tunteellisempaa kuvaa.

Kuten keikallakäyneet ehkä tietävätkin, todellisuus hämärtyy aika ovelasti hurmoksessa ja minulla ei ole selkeästi hajua siitä, missä välissä mitäkin tapahtui, vaikka haju tapahtuneesta onkin kovin vahva. En siis muista tarkkaan, mitä tapahtui missäkin välissä, vain suurinpiirtein!

Toisena soitettiin Miracle ja sitten tapahtui se, mitä en ymmärrä ja kun ajattelen sitä, en tiedä pitäisikö oksentaa sateenkaaria vai mitä ihmettä kun asdfghj. En tarkalleen muista kappaleen kohtaa, mutta kun Theo lauleskeli siinä edessä, ojensin kummatkin kädet ja seisoin varpaillani ja lauloin ja katsoin Theoa silmiin ja MITÄ APUA Theo ojensi vapaan kätensä ja katsoi suoraan silmiin ja lauloi minulle. Kesti hetki, ennen kuin osasin tehdä mitään, tungin kai kädet suun eteen, itkin kahta rajummin, lopetin laulamisen ja kiljuin kun sain hengityksen kulkemaan. En vain kykene tajuamaan sitä, en ymmärrä voi en vain pysty siihen. Olin ensimmäinen, jota Theo huomioi ja en koskaan ajatellut... Theo ojensi käden minulle ja katsoi en tiedä mikä se ilme oli... säälivän onnellisen hymyilevä kaunis ihana rakkausilme ja lauloi. Ja kaiken lisäksi joku ihana kamera ikuisti reaktioni sarjana.

Ei siinä mitään, en koskaan kykenisi toipumaan moisesta mutta ei herranjestas mitä tapahtui. ;__; Kaikista helpointa tämä olisi huutaa tähän caps lookilla niin epämääräisesti ja raivokkaasti kun vain pystyy, mutta jotta tästä tulisi hieno blogiteksti niin en voi tehdä sitä. Theo teki samalla lailla Niinalle. Me kummatkin itkimme ja huusimme emmekä ymmärtäneet mistään mitään ja eih. Mitä? Tapahtuu? Mitä? Tapahtui?

Kolmantena Wonderful Life. En edes tajunnut, että kuulisin sen toisen kerran livenä nyt ja ajatus putkahti päähäni kunnolla vasta Miraclen loppupuolella. Kappale, joka on vaikuttanut elämääni enemmän kuin mikään ja jonka takia olen yhä tässä ja jonka kanssa voisin mennä naimisiin jos jonkun kappaleen kanssa pitäisi. She says don't let go, never give up, it's such a wonderful life. Mutta sitten se tapahtui taas. Ihme etten saanut jotakin sydänkohtausta, kun Theo katsoi taas pitkään ja voi vieläpä jossain ovelassa Susie-kohdassa tuota biisiä. Minä en ymmärrä mistään mitään en tajua apua.

Neljäntenä Somebody To Die For ja kamalaa huutolaulua ja aah ihanaa kun yleisö osasi olla mukana ja voi, en osaa sanoa tästä mitään muuta. Sitten Evelyn, voi kaunis pieni kamala Evelyn. Jos STDF:ssa itku laantui hieman, Evelyn huudatti siltä osin kahta kauheammin ja asdfgh saimme katseita Theolta JA. Voi sen näkee allaolevasta videostakin (kaunis kiitos Facebookin Hurts Finland -ryhmä, joka tämän jakoi - kuka sitten kuvasitkin, pöllin videon julmasti), siis sen, kuinka Theo ampuu cause i've got no one but you -kohdassa. En muista oliko kyseessä ensimmäinen vai toinen kohta, enkä osannut erottaa sitä ensimmäiseltä videon katselukerralta (toista kertaa en katso, en uskalla), mutta Theo ampui minut ja Niinan. Sillä lailla ovelasti veti aseella ja ampui yleisöstä meidät, painoi liipaisinta kahdesti.

Mitä helvettiä. But if you go, i don't know what i'll do. So don't you go, cause i've got no one but you. En halunnut ottaa tähän postaukseen mitään biisiä erikseen, mutta otsikkoon laitoin pätkän Evelynistä. Vain koska.

En muista tarkkaan, tapahtuiko seuraava Evelynissä vai Sundayn aikana, mutta apua kamalaa herrajumala Theo heitti valkoisia ruusuja yleisöön (tätä traditiota rakastan eniten) ja kun tuo ensin oli heitellyt muutaman kauemmaksi vasemmalle yleisöstä katsoen, jäi käteen kaksi ja en tiedä, mutta jotenkin tiesin, minne Theo heittäisi ne. Ja olin aivan valmiina ja huusin ja naamani oli vääntynyt kamalaan itkuvänkyrään aivan varmasti. Theo heitti kummatkin ruusut peräkkäin tähdäten ne meille, kumpikin heitto jäi liian lyhyeksi ja ruusut putosivat aidan eteen maahan, mistä järkkäri nosti ne ja asdfgh antoi meille. Voi kiitos sinä ihana ihminen joka ehkä jotenkin tajusit, että Theo yrittikin heittää ne juuri meille ja ää en tiedä. 

Vitosbiisinä siis Sunday, vanha kunnon hyppelybiisi ja hypin aivan innoissani niin paljon kuin pystyin ruusu kädessäni muiden mukana paitsi silloin kun itkin ja vain seisoin ja vollotin. Seuraavaksi soitettiin Army Of Me, ja mukanalaulaminen oli hankalaa, koska en osannut lyriikoita heh mutta lauloinpa silti osittain. Sitten Sandman, ja en tiedä mitä tapahtui mutta Theo neuvoi yleisöä heiluttamaan käsiä ylös alas ja tein sitä koko kappaleen ajan. Niillä keikoilla joilla olen ollut, olen pysynyt kuosissa ja jaksanut vain osan kappaleesta mutta ää nyt meni koko kappale ja kertosäkeissä kahta kovemmalla voimalla. En tosiaan tiedä, mitä tuona iltana tapahtui. Jaksoin jaksoin jaksoin. 

Voi ja voi rakastan voi-sanaa kuten huomaatte, mutta mahdollisesti ennen Army Of Me:ta tai Sandmania Adam otti huikkaa pullosta pienen tauon aikana ja Niinan kanssa vilkutettiin sille yhdessä iloisesti. Ja ei, voi ei ei ei millaisen hymyn saimme takaisin. En ole koskaan nähnyt niin rehellistä, aitoa, ja leveää hymyä. Se näkyi silmissä asti ja ylsi sananmukaisesti korviin. En koskaan pääse yli siitä onnen tunteesta, kun Adam hymyili meille sillä tavalla, en pääse koskaan yli mistään tästä. 

Sandmanin jälkeen soi Blind, jolloin yleisö huusi taas ihanalla volyymilla eo eoo eo eoo oooo:ta. En ole koskaan saanut huutaa keikalla niin lujaa, en ole osannut, mutta nyt osasin ja huusin ja vähät välitin siitä miltä kuulostin. Koska olin edessä, ei ollut pelkoa tai häpeää siitä, että huutaisin jonkun korvaan. Blind itketti, ja vielä enemmän sen jälkeen itketti The Road, joka on niin synkkä ja kamala ja sellainen... voimakas mutta herkkä. As you were born you leave this world - alone taisi itkettää minun lisäkseni eniten myös Niinaa. Niin se on. En pystynyt pitämään käsiä ylhäällä vaan itkin vain. 

Normaali keikkameininkini jatkui, koska seuraavaksi tuli odotetusti Illuminated, joka on yksi tärkeimmistä kappaleista (Hurtsilla tosin melkein kaikki taitavat olla näitä "kaikista tärkeimpiä", en osaa nimetä lemppariani ja jos osaan niin niitä on ainakin kymmenen) ja sen takia oikeastaan jäin koukkuun Hurtsiin. Illuminatedin osaan sanoa noista kaikista pahimmaksi, se on maailman ahdistavin ja tukahduttavin ja kokonaisuudessaan epätoivoisin kappale, jonka tiedän. Time waits for no one, so do you want to waste some time? Kamalaa itkuhuutoa. Harmi, ettei ollut niin pimeää, että olisimme saaneet luotua sen ihanan valomeren, mutta otin silti kännykän hetkeksi ylös ja samalla nappasin ne muutamat kuvat, jotka pakotin itseni ottamaan ja jotka jäivät ainokaisiksi. Mutta iPhonelaatu yllätti! Yksi ainokainen päätyi myös Instagramiin. 

Toiseksi viimeinen kappale oli Better Than Love. Ja jaksoin edelleen hyppiä ja itkeä ja huutaa täysiä ja voi rakkaus. En ole aivan varma, mutta melkein voisin sanoa, että se tuntui paremmalta kuin rakkaus. Ja viimeisenä ihanin Stay, joka itketti aivan vietävästi ja huudatti täysiä ja yleisö huusi ja minä huusin ja itkin ja rakastin ja toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ensimmäistä kertaa koskaan en hetkeäkään tuntenut sitä epätoivoa, etten jaksa. Että kunto loppuu, etten vain saa henkeä ja tahdon pakittaa pois yleisöstä. Minulla oli tilaa hyppiä, pitää käsiä ylhäällä, jaksoin huutaa, laulaa, itkin, olin onnellinen. 

En ymmärrä mitä tapahtui. Olen usein valittanut sitä, kuinka tulen aina olemaan vain pieni itkevä ihminen muiden parempien ja näkyvimpien joukossa. Miten olen huomaamaton ja tavallinen ja jään kaikkien varjoon. Miten jokainen keikka satuttaa minua vain enemmän, repii palasiksi. Vaikka niin kovin rakastan, vaikka rakastan eniten. Siksi en tiedä, mitä tapahtui. Kaikki tapahtui oikeasti. Varmasti. Minulle. Theo huomioi meitä kumpaakin yhdessä ja erikseen varmasti enemmän kuin ketään koskaan keikoilla. Katsoin Theoa silmiin pitkään valehtelematta reilut viisi kertaa. Voi toista. Vilkaisi useammin, katsoi kauan niin monta kertaa, lauloi ja katsoi suoraan silmiin. Ojensi käden. Hymyili ja kurtisti otsaansa. Ja Adamin hymy. Stayssa jossain vaiheessa Theo virnisti minulle. Virnistivirnisti. Ja kuinka tämä näki, kun jossain välissä lähetin lentosuukon. Voi kulta rakkaat.

Hoipertelimme pois keikkapaikalta harvinaisen kunniakkaasti. Me kumpikin itkimme, mutta saan ensimmäistä kertaa koskaan sanoa, että itkin onnesta. Olin niin onnellinen, etten koskaan ole ollut. Hymyilin typerästi, itkin ja hymyilin ja en tiedä. Hymyilin myös keikan aikana niin paljon. Itkin koko aikana enemmän onnesta kuin siitä tuskasta, mitä yleensä vollotan ulos niin hyvin kuin osaan. Olin maailman onnellisin tyttö. Olen edelleen maailman onnellisin tyttö.

Hurtsin takia olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Ja nyt myös Marsin, mutta alkuperäisesti Hurtsin. Poikien ilmeestä näkee, kuinka paljon he rakastavat meitä, kuinka paljon he rakastavat Suomea. Ja kun he sanovat sen. Theon suomeksi opettelemat "kiitos", "minä rakastan Suomi" ja Weekendin "olette kauniita" ovat maailman kauneimmat asiat. Adam ja Theo ja koko orkesteri ovat jotain liian kaunista. En tiedä, kuinka paljon voisin ylistää tätä kaikkea, kuten sanoin jo aiemmin, voisin kirjoittaa tästä kirjan. En tiedä osaako kukaan aavistaa, osaavatko nuo aavistaa, miten paljon rakastan ja miten paljon nuo ovat vaikuttaneet elämääni. Miten kukaan mies ei luultavasti koskaan saa minua yhtä onnelliseksi ja hymyilemään samalla lailla, itkemään niin paljon onnesta. Ja se Adamin hymy.

Väistelimme keikkapaikalta poistuessa ovelasti kaikki ruusuvarkaat ("saanko mä ton sun ruusun?" "ET SAA") ja humalaiset kamaluudet ja itkuisina kohtasimme muutaman kateellisen katseen ja "noi sai ruusut" -kommentit sekä "voi te saitte ruusut, onnea" -toivotukset ja vastasimme kohteliaasti kiitokset. Hämmentävää. Paikkarissa itkin onnesta, hymyilin typerästi ja itkin ja vasta siellä alkoi tulla kunnolla asiaa, kun hieman rauhoituin ja sain sanoja suustani oikeassa järjestyksessä. Kauppatorilla ryvettiin ja naurettiin ja näytettiin kamalilta, sitten haettiin pikapikaa Mäkistä nugetteja ja bussissa tarinankerronta jatkui (joku pariskunta vaihtoi paikkaa edestämme), huusin armotta Capsilla Facebookiin keskusteluryhmäämme (terveisiä homeinen luola <3) ja soitin ihmeellisellä itkuäänellä äidille ja selitin, että olemme bussissa ja mitä keikalla tapahtui. Sitten vaihdoimme paikkaa, laskimme tyytyväisenä nojat ja nukuimme epämiellyttävästi. 

Helsingissä vaihdettiin bussia ja saatiin huomata, että olemme päässeet julkisuuteen ja saimme kunnon naurut ihanasta uutisesta. Seuraavana aamuna löytyi myös toinen kuvakokoelma, ja kenenkä muun pärstät ne siellä komeilivat kuin meidän. Voitte ehkä kuvitella, kuinka rajusti nauran sisäisesti sille, että tällaisessa postauksessa on kuvia minusta itsestäni (ja Niinasta hih hei!) ja kun miten hyvin näistä välittyy se, että meno oli raju ja tunnelma korkealla!

IL: Hurts sai fanit itkemään, ehdottomasti meidän mukaamme otsikoitu teksti. Ja voi mikä ihana yhteiskuva.
SS: Värikäs yleisö villiintyi Ruisrockin artisteista, "Hurts itketti ainakin eturivin tyttöjä." "Hurts sai ainakin eturivin tytöt liikuttumaan." "Hurts kosketti" "...ja sai myös kyynelehtimään." Kuolin kuvateksteille ja kuolin myös häpeästä itselleni ja sille, että minusta on laitettu noin kamala kuva. Mutta joku muukin huomasi, että eturivin tytöt kärsivät. Ja kerranhan sitä vain julkisuudessa paistatellaan. Kiitos siis kuvista Tomi Glad ja Jenni Gästgivar. Uskon, etten saa sakkoja jos lainaan kuvia omasta pärstästäni tänne. Heheh.

Olimme kotona aamukuuden aikoihin ja Niina paineli vielä kotiin ja minä nukkumaan, enkä edes saanut sillä silmänräpäyksellä unta, jouduin hetken odottamaan. Eilen päivällä kuvasin kaunokaiset ja nyt omani roikkuu verhotangosta, kuivatan sen ja sitten en tiedä minne sen laitan. Pidän kuitenkin aina lähellä. Tulen muistamaan kaiken ikuisesti, vaikka pelkäänkin, että kuvat katoavat ja uskon joku päivä kaiken olleen unta. Mutta ei. Ja tulen huutamaan tästä vielä monta viikkoa, ja sitten onkin jo Musen keikka. Ja jos hyvin käy, Hurts palaa Suomeen jo tänä vuonna. 

Onnellisuus ei ole hetkeen maanpaossa. KIITOS.