Keikkakrapula alkaa pikkuhiljaa hellittää, ihan askel askeleelta, hitaasti. Mutta kuinkakohan kauan tulen päässäni ajattelemaan jo yli viikko sitten tapahtuneita hetkiä? En kenties koskaan tule pääsemään niistä yli. En oikeastaan tahdo päästä niistä yli. Toivon, etteivät ne kaikki kuvat mielestäni pyyhkiydy muun virran mukana tavoittelemattomiin, toivon että pystyn aina näkemään mielessäni rakkaimman Theon katseen ja ojennetun käden ja rakkaimman Adamin hymyn. Aaaaah. Saa nähdä, onko tämä ensimmäinen keikkani ilman keikan jälkeistä masennusta, vai tuleeko se masennus vasta jonkun ajan päästä. Kenties poden kaiken yhtenä lössinä Musen keikan jälkeen (kaksi viikkoa siihen!), toivotaan että selviän hengissä.
Minulla saattaisi olla muutakin asiaa, mutta se, mistä tahdon nyt kirjoittaa on se, kun otin tänään itseäni niskasta kiinni ja nappasin lenkille mukaan kameran. Siis ei herranjestas miten hermot kiristyivät, kun treenaamisen jälkeen paineltiin tuohon läheiselle nurmialueelle hengailemaan ja kun siellä on sellaista valovarjoa joka paikassa, kameran asetukset olivat jatkuvasti aivan päin honkia. Siinä vaiheessa, kun Grima jatkuvasti kiersi kaiken maailman yrityksistä huolimatta aina ärsyttävästi varjoon, teki mieli paiskata tonnisatanen täydellä voimalla maahan. Olen aina ollut pitkäpinnainen kamerankäyttäjä mutta tänään en meinannut jaksaa.
Hyvä on, olihan vika tuossa paikassakin. Jos valoa on, se on kamalan kovaa tai miksikä sitä sitten voisikaan järkevästi kutsua, varjo on todella varjo ja sitten sitä valoa ja varjoa on vuorotellen sellaisina läiskinä. Tuo on ehkä maailman ihanin paikka heitellä keppiä ja tuosta pääsee myös uimaan, mutta kuvaaminen on yhtä kauheutta näillä taidoilla. Mieltäni kalvaa etenkin se tunne, kun mitään ei ole pelastettavissa....
Kuten näette tuosta ensimmäisestä, Grimahan on aivan valossa ja nurmikko on mukavasti valossa mutta mitä ihmettä tuolla taustalla on... musta aukko? Jos valoa lyö lisää, Grimasta tulee valomöykky. Toivotonta! Ja toinen kuva on otettu toiselta puolelta tätä laakea aluetta, ja tuotakaan ei saanut käänneltyä mihinkään suuntaan niin, että koira olisi ollut oikean värinen ilman koko muun maiseman ällöä oksennusvihreyskeltaisuutta. Yäk. Muutenkin Tamronilla tuntui tänään taas olevan huono päivä tarkennuksen kanssa.
Noh, ei siinä mitään, istahdin maahan, yritin ja yritin ja luovutin ja löin närkästyneenä Av-asetuksen päälle. "Hitsi vie minä kuvaan tällä, kun ei tuota manuaalia jaksa Erkkikään käyttää." Siis tämä kamera on ollut minulla... yli kaksi vuotta? ja olen alusta asti kuvannut vain ja ainoastaan manuaalia käyttäen, koska vihaan kaiken maailman automaattiasetuksia kun eivät ne mitään osaa itsekseen säädellä. Harjoittelun jälkeen sitä osaa säätää ISOn ja valotusajan kutakuinkin kohdalleen ilman sen kummempia testikuvia, mikä on ihan kätevää ja onhan manuaalilla kuvaaminen hienoa ja järkevää. Sillä saa kamerasta eniten hyötyä irti, ja sitä oppii todella käyttämään. Tosin en minäkään ymmärrä mitenkään erityisen hyvin tuon mokoman ajatusmaailmaa, mutta osaan sentään ymmärtää, mitä tapahtuu mistäkin asetuksesta.
Räpsin sitten viime hädässä kuvia Av:lla, joka käsittääkseni säätää itse valotusajan. Heitin vähän pienempää ISOa kehiin ja sahasin maisemia ja päivittelin sitten kaikkia niitä kuvia, joissa oli aivan järkyttävä ylivalo ja nauroin Canonin surkealle hahmotuskyvylle. Nauroin kuitenkin entistä kovemmin (nauroin ääneen, en vain saattanut pidätellä sitä), kun muistikortilta löytyivät seuraavat otokset:
Noita en muokannut ollenkaan, rajasin vain tarpeen myötä ja pienensin Gimpillä. Osittain sydämeni tahtoo sulaa paitsi kauneimman Griman nassulle myös sille, että pikku Canon selkeästi tahtoi näyttää, että se pystyy parempaan. Hämmennyin entistä enemmän, kun sain pienennellä nämä:
Viimeistä lukuunottamatta noita ei ole muokattu ollenkaan (eikä tuossa viimeisessäkään kyllä mitään jälkeä taida näkyä...). Nuo eivät tietenkään ole mitään täysin täydellisiä, mutta kyllä minua pudotutti huomata, että kamera onnistui ikuistamaan Griman juuri niin suloisena kuin se on ja sitten tuo taustan bokeh..... ;__; Sen yhden kerran kun ajattelen heittäytyväni säälittäväksi ja lyön jonkin sortin automaattiasetuksen päälle, saan palkinnoksi suunnilleen täydellisen bokehin. Eih! Tuijottelen näitä ihan onnellisena. Tuitui koira.
Ehdottomasti hurmaavin Av-otos on kuva, jonka otin yrittäessäni olla erityisen epäluova. Painotan jälleen sitä, että kamera sai jotenkin ihmeen kaupalla kaiken aikaan aivan yksin, ja tulos on ihan sen näköinen, mitä jotkut ammatti-ihanuusvalokuvaajat saavat aikaan photoshoppaustaidoillaan (minulla valuu usein kuola katsellessa esimerkiksi näitä kuvia, huah).... Tai no ei nyt aivan, mutta joka tapauksessa jotakin sinne päin. Hassua!
// Tajusin muuten, että tällä pöytäkoneella värit näkyvät aivan eri tavalla kuin omalla koneellani! Siinä missä läppärillä tämä blogin ulkoasu on suloisen vaaleansininen, tällä koneella se on tunkahtavan turkoosi, enemmän vihertävä. Toivottavasti nämä kaikki kuvat nyt eivät näytä kamalalta omalla koneellani...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti