Vaati keräilyä kirjoittaa tämä, ja ajattelin hetken, että jätän tämän jonnekin kuukauden päähän ja postaan nyt jotain aivan muuta, mutta otan itseäni niskasta kiinni ja hoidan tämän alta pois! Kovin laadukkaasti en osaa kirjoittaa ja tästä tulee kuolettavan tylsä teksti lukea, sillä kuvia ei ole (kaduttaa jälkeenpäin, totta kai!) ja muutenkin tästä tulee... en tiedä mitä. No mutta.
Muse kävi keikkailemassa Helsingin Olympiastadionille 27.07.2013 ja jestas, tätä on kyllä odotettu suhteellisen kauan aikaa, kun liput ostettiin heti niiden tultua myyntiin ennen joulukuun puoltaväliä viime vuonna. Niinan kanssa meille oli todella tärkeää se, että saadaan hyvät paikat ja oh olihan kyseessä sentään Muse. Sellainen bändi, jota varmasti voin suositella ihmisille, jotka eivät bändiä suuremmin rakastakaan. Jo joskus tahdot maksaa hyvästä keikasta niin käy katsomassa Musea! Tällä kertaa olimme erittäin ahneita ja pienen sumplimisen ja muuttuvien suunnitelmien jälkeen pääsimme ilman ongelmia yhteisymmärrykseen siitä, että matkaan oli lähdettävä edellisenä iltana. Kello 22:20 hyppäsimme siis bussiin mukanamme säkillinen ruokaa ja mitä parhaimmat varusteet pitkän kesäyön varalle. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisimme voineet ottaa ne pitkät housut ja uhrautua kanniskelemaan myös makuupusseja tai muuta mukavampaa kuin pelkät fleeceviltit. Mutta toisaalta kokemus oli kamalla tavalla ehkä paras tähänastisista, herranjestas ihminen voi olla hullu. :D Majoituttiin aivan vieraalle maalle Helsingin yöhön, syötiin iltapala ja nukuttiin koko yönä ehkä 1,5h ja herättiin viiden aikaan. Numerot 102 ja 103 olivat onnellisia saapumisajankohdastaan kaikesta huolimatta!
Lauantai oli melkoista tuskaa kokonaisuudessaan. Nukkuminen ei onnistunut, oli pitkään kylmä ja olo oli mitä kamalin, voitte vain kuvitella! Muistaakseni valituskerho ei kuitenkaan alkanut laulamaan, vaan kestimme kuin miehet kaiken sen kärsimyksen ja ilmainen huumori kukoisti. En tiedä olisiko aika kulunut nopeammin, jos meitä olisi ollut enemmän kuin kaksi, mutta sielläpä vietimme laatuaikaa keskenämme maassa kierien. Päivällä kylmästä valittaminen sai jäädä, kun tuli aivan mahdottoman lämmin ja viimeisillä tunneilla raahattiinkin vilttejä varjon puolelle.
Me tosiaan saimme jonotusnumeroiksi 102 ja 103, ja 150 numeroitiin. Tämä numerosysteemi on mielestäni fiksu, jos sen saa toimimaan ja varsinkin siltä osin, että ihmiset, jotka ovat olleet yön tai kaksi ovat jollakin tapaa etuoikeutettuja sisäänpääsyssä. Meidän saapuessamme yöllä ei aluueella kyllä majaillut aivan sitä sataa ihmistä. En sitten tiedä, miten ihmisiä kykenisi paremmin valvomaan sen "numerot käteen ja kotiin nukkumaan" -huijauksen välttämiseksi. No minua ei ainakaan ärsyttänyt, sillä keskipäivän aikoihin saatiin tieto siitä, että 150 ensimmäistä pääsisivät ensimmäisenä jonottamaan sisään. Numerointijuttu toimi kaiketi muuten hyvin, mutta sitten ne kaikki loput, joita numeroitiin jonnekin yli kuudensadan ja lyötiin karsinoihin meidän jälkeemme, laskettiinkin yhtä aikaa porteille rynnimään. Mehän olimme siinä vaiheessa jo tyytyväisinä sisällä, hyvä!
Eli kyllähän se aika jotenkin mateli, en itse pystynyt enää syömään tai juomaan muutamaa tuntia ennen jonojen muodostamista, ja olo oli (siitä huolimatta / sen takia?) kohtuullinen koko ajan, ei heikottanut eikä juuri ällöttänytkään. Bajamaja oli lähellä koko ajan (ja en tiedä miten on mahdollista, mutta kävin siellä varmasti ainakin viidesti? Mutta mitään keikkaa en aikaisemmin ole niin paljon jännittänyt kuin tätä. Enkä tiedä miksi, ehkä siksi etten tiennyt, mitä on tulossa ja miten itse reagoisin. Yöjonottajien jono muodostettiin jotakin tuntia ennen porttien avaamista, ja siitä meidät sitten päästettiin jonottamaan hetkeksi itse porteille. Tottelemattomat teinit juoksivat kirkuen (ei vaan..) porteista sisään ja meinasin jäädä sisäkaarteissa jumiin ihmisten keskelle. Mutta aah miten oivalliset paikat saimmekaan! Pääsimme aivan keskelle B-stagea, eturiviin. Oikeastaan kun mietimme paikkoja joskus aikoja sitten, ajattelimme, että siinä saattaisi olla paras paikka, mutta varmaankin ihmiset sen takia rynnisivät siihen ensimmäisenä. Mutta mitä vielä! Suurin osa suuntasin päälavan eteen useaksi riviksi heti alkuun. Toisaalta tuolla lavalla melkein mikä tahansa eturivin paikka on hyvä, mutta B-stagen keskeltä näkyvyys oli taattu koko keikan ajaksi. Whoah en ehkä vieläkään täysin ymmärrä. Mutta siinä sitä nakutettiin valmiina roikkumaan kaiteessa maailmantappiin saakka. Kaiken kruunasi vieressä olleet mukavat ihmiset jotka juttelivat keskenään (ja heitä sai kuunnella, terveisiä vain teille!) ja mukava järkkäri.
Ensimmäinen lämppäribändi ei pahemmin lämmittänyt minua eikä yleisöä muutenkaan, mutta toisena lämppäämä Mew kolahti aikalailla ensisävelistään lähtien. Kuten ehkä olenkin jo maininnut, olen ihminen, joka tietää tarkalleen mistä tykkää ja tuntee, jos jokin yksinkertaisesti kolahtaa. No nyt kolahti. Oikeasti Mew oli ilo korvalle, sitä oli ihana kuunnella ja se oli hyvää ja mukavaa ja kaunista. Hitusen liian herkkää tosin (ei sillä tavalla mutta...), sillä vaikka en ollut koskaan ikinä milloinkaan kuullut yhtäkään kappaletta, pidättelyistä huolimatta itkin kahden viimeisen kappaleen aikana. Tervetuloa epämääräiset katseet vieressäolijoilta ja järkkäriltä. :) 156 ja Comforting Sounds ovat ne kappaleet, joita olen kotonakin kuunnellut helpotusmusiikkina viimeiset päivät. Olen tavattoman onnellinen siitä, että juuri Mew lämppäsi Musea lauantaina. Nyt minulla on taas vähän jotain uutta.
Aika kului nopeammin kuin odotin, ja se johtui myös siitä, että taisin luulla Musen aloittavan tunnin myöhemmin kuin mitä aloitusaika oli. Parempi vain! Minut yllätti ja järkytti se, miten pian Mew'n jälkeen Unsustainable alkoi soida.
Ajattelin, että tämä keikka olisi minulle jollakin tapaa kevyempi, helpompi käsitellä. Etten itkisi niin paljon, ja saisin paljon irti, että kykenisin olemaan kuin kuka tahansa muukin kauan showta odottanut Muser. Jotenkin odotin, että keikasta tulisi kerrankin normaali, mukava kokemus sanan oikeassa merkityksessä. Olin ajanut itseni metsään aika täydellisesti. Unsustainable ja kaikki siitä eteenpäin oli jotain kamalaa, sekavaa, tajuttoman hirvittävää sotkua. Koko keikka oli kuin yksi suuri kohtaus, nappuloiden vinksahtaminen. Ja kun siihen sekoitetaan pohjaton rakkaus, onnellisuus, epämääräisen sekainen hyvänolontunne ja jännityksen laukeaminen, pitkän odotuksen jälkeinen kokemus, on meillä lavan edessä seisomassa melko katastrofaalinen minä.
En muista missä vaiheessa (ennen Unsustainablea vai sen jälkeen?) B-stagelta pamahti ilmaan sellainen aivan hillitön tulipallo. En osannut ollenkaan odottaa sitä, vaikka tajusinkin, että jonkinmoinen posaus siitä edestä jossain vaiheessa lennähtää, mutta huh hei sentään. Kiljuin perseeni irti heti alkutekijöissä; en ehkä siksi, että säikähdin ääntä ja hetken pelkäsin korvieni särkyneen vaan siksi, että olin aivan tajuttoman vaikuttunut ja yllättynyt samaan aikaan. Ensimmäiset erikoistehosteet koskaan millään keikalla jolla olen ollut. Se kertoi heti jotain siitä, mitä olisi tulossa. Ja se lämmön määrä, mikä siitä pallosta lähti! Ajattelin sekavana sekunnin tuhannesosan, että mokoma polttaa koko eturivin poroksi. Keikan aloitti odotetusti Supremacy, ja huaah lavan päälle korkealle ilmestyneet ihmeelliset tynnyriasiat syöksivät tulenlieskoja melko komealla tavalla tukehduttaen koko stadionin hetkeksi kuumuuteen. Whoah ja ne screenit.
Supremacyn jälkeen soi Supermassive Black Hole ja aloituskappaleen tavoin voi asdfgh huutamista. Muse on siitä täydellinen bändi, että sillä on jollain tapaa erityyppisiä kappaleita. Siis niistä löytyy riehumisbiisejä mutta myös muutama hieman herkempi kappale. Rakastan musiikin laulamista niin kovaa että se on huutolaulua. Rakastan tehdä sitä muiden kanssa, rakastan huutaa keuhkoni ulos niin, ettei minun tarvitse tehdä sitä kenenkään korvaan. Eturivissä ollessani en joudu kärsittämään muita ja minulla on tilaa hengittää, ottaa happea ja huitoa käsilläni miten lystään. Kolmantena Panic Station ja hämmennyin hieman, koska odotin tähän väliin vielä jotain muuta kappaletta (jälkitietojen mukaan Bliss oli listalla ja olen ehkä aivan hitusen surullinen siitä, ettei sitä kuitenkaan soitettu, olisin halunnut kuulla sen!), mutta nääh. PS veti loistavasti yleisöä mukaan - kuten niin niin moni muukin kappale voi kiesus! En enää ollenkaan epäile sitä, oliko pelkkien Muse-fanien läsnäolo hyvä vai huono asia.
Neloskappaletta pelkäsin ja pelkään sitä muutenkin yhä. Kaikista pahinta oli tietää, että lähes varmasti seuraava kappale olisi Resistance ja tosissaan se alkaisi hetkenä minä hyvänsä livenä nenäni edessä. Kuten kaikkien musiikkieni (haha) kohdalla, Musellakin suosikkikappaleeni ovat niitä kaikista raskaimpia, syvimmin satuttavia. Hysteerinen itkukohtaus ensimmäisistä säkeistä alkaen, hyi se alku, hyi koko kappale. Ja Matt lauloi sen B-stagella. En tainnut edes laulaa koko kappaletta mukana, en pystynyt siihen. Hyi oksennus sitä tunnevyöryä, joka yritti paeta ulos ja purkautui yliluonnollisena kyynelrääkymisenä. Mutta joudun silti sanomaan sen, että rakastan Resistancea varmasti Musen kappaleista eniten. Tämän takia ja siitä huolimatta, kuinka vain.
Lauantai oli melkoista tuskaa kokonaisuudessaan. Nukkuminen ei onnistunut, oli pitkään kylmä ja olo oli mitä kamalin, voitte vain kuvitella! Muistaakseni valituskerho ei kuitenkaan alkanut laulamaan, vaan kestimme kuin miehet kaiken sen kärsimyksen ja ilmainen huumori kukoisti. En tiedä olisiko aika kulunut nopeammin, jos meitä olisi ollut enemmän kuin kaksi, mutta sielläpä vietimme laatuaikaa keskenämme maassa kierien. Päivällä kylmästä valittaminen sai jäädä, kun tuli aivan mahdottoman lämmin ja viimeisillä tunneilla raahattiinkin vilttejä varjon puolelle.
Me tosiaan saimme jonotusnumeroiksi 102 ja 103, ja 150 numeroitiin. Tämä numerosysteemi on mielestäni fiksu, jos sen saa toimimaan ja varsinkin siltä osin, että ihmiset, jotka ovat olleet yön tai kaksi ovat jollakin tapaa etuoikeutettuja sisäänpääsyssä. Meidän saapuessamme yöllä ei aluueella kyllä majaillut aivan sitä sataa ihmistä. En sitten tiedä, miten ihmisiä kykenisi paremmin valvomaan sen "numerot käteen ja kotiin nukkumaan" -huijauksen välttämiseksi. No minua ei ainakaan ärsyttänyt, sillä keskipäivän aikoihin saatiin tieto siitä, että 150 ensimmäistä pääsisivät ensimmäisenä jonottamaan sisään. Numerointijuttu toimi kaiketi muuten hyvin, mutta sitten ne kaikki loput, joita numeroitiin jonnekin yli kuudensadan ja lyötiin karsinoihin meidän jälkeemme, laskettiinkin yhtä aikaa porteille rynnimään. Mehän olimme siinä vaiheessa jo tyytyväisinä sisällä, hyvä!
Eli kyllähän se aika jotenkin mateli, en itse pystynyt enää syömään tai juomaan muutamaa tuntia ennen jonojen muodostamista, ja olo oli (siitä huolimatta / sen takia?) kohtuullinen koko ajan, ei heikottanut eikä juuri ällöttänytkään. Bajamaja oli lähellä koko ajan (ja en tiedä miten on mahdollista, mutta kävin siellä varmasti ainakin viidesti? Mutta mitään keikkaa en aikaisemmin ole niin paljon jännittänyt kuin tätä. Enkä tiedä miksi, ehkä siksi etten tiennyt, mitä on tulossa ja miten itse reagoisin. Yöjonottajien jono muodostettiin jotakin tuntia ennen porttien avaamista, ja siitä meidät sitten päästettiin jonottamaan hetkeksi itse porteille. Tottelemattomat teinit juoksivat kirkuen (ei vaan..) porteista sisään ja meinasin jäädä sisäkaarteissa jumiin ihmisten keskelle. Mutta aah miten oivalliset paikat saimmekaan! Pääsimme aivan keskelle B-stagea, eturiviin. Oikeastaan kun mietimme paikkoja joskus aikoja sitten, ajattelimme, että siinä saattaisi olla paras paikka, mutta varmaankin ihmiset sen takia rynnisivät siihen ensimmäisenä. Mutta mitä vielä! Suurin osa suuntasin päälavan eteen useaksi riviksi heti alkuun. Toisaalta tuolla lavalla melkein mikä tahansa eturivin paikka on hyvä, mutta B-stagen keskeltä näkyvyys oli taattu koko keikan ajaksi. Whoah en ehkä vieläkään täysin ymmärrä. Mutta siinä sitä nakutettiin valmiina roikkumaan kaiteessa maailmantappiin saakka. Kaiken kruunasi vieressä olleet mukavat ihmiset jotka juttelivat keskenään (ja heitä sai kuunnella, terveisiä vain teille!) ja mukava järkkäri.
Ensimmäinen lämppäribändi ei pahemmin lämmittänyt minua eikä yleisöä muutenkaan, mutta toisena lämppäämä Mew kolahti aikalailla ensisävelistään lähtien. Kuten ehkä olenkin jo maininnut, olen ihminen, joka tietää tarkalleen mistä tykkää ja tuntee, jos jokin yksinkertaisesti kolahtaa. No nyt kolahti. Oikeasti Mew oli ilo korvalle, sitä oli ihana kuunnella ja se oli hyvää ja mukavaa ja kaunista. Hitusen liian herkkää tosin (ei sillä tavalla mutta...), sillä vaikka en ollut koskaan ikinä milloinkaan kuullut yhtäkään kappaletta, pidättelyistä huolimatta itkin kahden viimeisen kappaleen aikana. Tervetuloa epämääräiset katseet vieressäolijoilta ja järkkäriltä. :) 156 ja Comforting Sounds ovat ne kappaleet, joita olen kotonakin kuunnellut helpotusmusiikkina viimeiset päivät. Olen tavattoman onnellinen siitä, että juuri Mew lämppäsi Musea lauantaina. Nyt minulla on taas vähän jotain uutta.
Aika kului nopeammin kuin odotin, ja se johtui myös siitä, että taisin luulla Musen aloittavan tunnin myöhemmin kuin mitä aloitusaika oli. Parempi vain! Minut yllätti ja järkytti se, miten pian Mew'n jälkeen Unsustainable alkoi soida.
Ajattelin, että tämä keikka olisi minulle jollakin tapaa kevyempi, helpompi käsitellä. Etten itkisi niin paljon, ja saisin paljon irti, että kykenisin olemaan kuin kuka tahansa muukin kauan showta odottanut Muser. Jotenkin odotin, että keikasta tulisi kerrankin normaali, mukava kokemus sanan oikeassa merkityksessä. Olin ajanut itseni metsään aika täydellisesti. Unsustainable ja kaikki siitä eteenpäin oli jotain kamalaa, sekavaa, tajuttoman hirvittävää sotkua. Koko keikka oli kuin yksi suuri kohtaus, nappuloiden vinksahtaminen. Ja kun siihen sekoitetaan pohjaton rakkaus, onnellisuus, epämääräisen sekainen hyvänolontunne ja jännityksen laukeaminen, pitkän odotuksen jälkeinen kokemus, on meillä lavan edessä seisomassa melko katastrofaalinen minä.
En muista missä vaiheessa (ennen Unsustainablea vai sen jälkeen?) B-stagelta pamahti ilmaan sellainen aivan hillitön tulipallo. En osannut ollenkaan odottaa sitä, vaikka tajusinkin, että jonkinmoinen posaus siitä edestä jossain vaiheessa lennähtää, mutta huh hei sentään. Kiljuin perseeni irti heti alkutekijöissä; en ehkä siksi, että säikähdin ääntä ja hetken pelkäsin korvieni särkyneen vaan siksi, että olin aivan tajuttoman vaikuttunut ja yllättynyt samaan aikaan. Ensimmäiset erikoistehosteet koskaan millään keikalla jolla olen ollut. Se kertoi heti jotain siitä, mitä olisi tulossa. Ja se lämmön määrä, mikä siitä pallosta lähti! Ajattelin sekavana sekunnin tuhannesosan, että mokoma polttaa koko eturivin poroksi. Keikan aloitti odotetusti Supremacy, ja huaah lavan päälle korkealle ilmestyneet ihmeelliset tynnyriasiat syöksivät tulenlieskoja melko komealla tavalla tukehduttaen koko stadionin hetkeksi kuumuuteen. Whoah ja ne screenit.
Supremacyn jälkeen soi Supermassive Black Hole ja aloituskappaleen tavoin voi asdfgh huutamista. Muse on siitä täydellinen bändi, että sillä on jollain tapaa erityyppisiä kappaleita. Siis niistä löytyy riehumisbiisejä mutta myös muutama hieman herkempi kappale. Rakastan musiikin laulamista niin kovaa että se on huutolaulua. Rakastan tehdä sitä muiden kanssa, rakastan huutaa keuhkoni ulos niin, ettei minun tarvitse tehdä sitä kenenkään korvaan. Eturivissä ollessani en joudu kärsittämään muita ja minulla on tilaa hengittää, ottaa happea ja huitoa käsilläni miten lystään. Kolmantena Panic Station ja hämmennyin hieman, koska odotin tähän väliin vielä jotain muuta kappaletta (jälkitietojen mukaan Bliss oli listalla ja olen ehkä aivan hitusen surullinen siitä, ettei sitä kuitenkaan soitettu, olisin halunnut kuulla sen!), mutta nääh. PS veti loistavasti yleisöä mukaan - kuten niin niin moni muukin kappale voi kiesus! En enää ollenkaan epäile sitä, oliko pelkkien Muse-fanien läsnäolo hyvä vai huono asia.
Neloskappaletta pelkäsin ja pelkään sitä muutenkin yhä. Kaikista pahinta oli tietää, että lähes varmasti seuraava kappale olisi Resistance ja tosissaan se alkaisi hetkenä minä hyvänsä livenä nenäni edessä. Kuten kaikkien musiikkieni (haha) kohdalla, Musellakin suosikkikappaleeni ovat niitä kaikista raskaimpia, syvimmin satuttavia. Hysteerinen itkukohtaus ensimmäisistä säkeistä alkaen, hyi se alku, hyi koko kappale. Ja Matt lauloi sen B-stagella. En tainnut edes laulaa koko kappaletta mukana, en pystynyt siihen. Hyi oksennus sitä tunnevyöryä, joka yritti paeta ulos ja purkautui yliluonnollisena kyynelrääkymisenä. Mutta joudun silti sanomaan sen, että rakastan Resistancea varmasti Musen kappaleista eniten. Tämän takia ja siitä huolimatta, kuinka vain.
Resistancen jälkeen Animals, ja vaikka se ei todellakaan ole sellainen kappale, jossa olisi syytä kyynelehtiä sen selkeän sanoman ja tarkoituksen takia, itkin koko kappaleen ajan - en hysteerisesti kuten Resistancessa vaan hysteerisesti eri tavalla, kuin turhasta, mutta kuitenkin sellaisella tunnemäärällä etten koskaan aiemmin ole itkenyt. Minua karmivat ne naamat screeneillä, karmi koko kappale ja karmi kaikki, tukehdutti mutten tukehtunut vaan päinvastoin sain itkettyä. Itkin ja lauloin ja kun päälle alkoi taivaan täydeltä sataa muserahaa sain saalistettua kokonaista yhden setelin. (Nauroimme tälle Niinan kanssa toissapäivänä, miten vaikeaa niitä oli ottaa kiinni ilmasta?)
Kuudentena ihana huudatusbiisi Knights of Cydonia, ja jotenkin aivoni ovat jumittuneet aikaisemmin käytettyyn KoC-lopetukseen ja ajattelin taas kovin sekaisena, että ei tämä vielä voi loppua. Olen oikeasti ollut hieman pihalla ajantajuni ja muutenkin ajatusmaailmani kanssa... Mutta ehkä tuolloin ei tarvitsekaan keskittyä muuhun kuin itse keikkaan. Jälleen sellainen kappale, jossa ei tatvitsisi itkeä, mutta mitä minä tein? Niin. Seuraavana Dracula Mountain ja sen jälkeen B-stagelle nousi piano, enkä ehtinyt edes ajatella, mitä sieltä saattaisi tulla (tai ehdin, mutten saanut yhtään biisiä päähäni), kun Sunburn alkoi soida. En oikeasti muistanut sitä, että saattaisin kuulla kyseisen kappaleen. En muistanut edes toivoa sitä viime metreillä. Ja sitten sain kuulla sen. Sunburn on ehkä yksi kamalimmista, se vain on hirveä ja pidän sitää. Come let the truth be shared, no one ever dared, to break these endless lines, secretly she cries. Mukavia lyriikoita koko kappale täynnä, lisää hysteeristä itkua ja huutolaulua ja kiljumista ja onnellisuutta kaikkine muine mausteineen. Voi.
Sunburnin jälkeen Interlude ja Hysteria, ihana Hysteria ja taas sain huutaa. Tässä vaiheessa kuitenkin tajusin, etten tulisi kuulemaan Butterflies & Hurricanesia sinä iltana, sitä ainoaa jonka olisin haluamalla halunnut kuulla. Mutta toisaalta se ei häirinnyt siinä tilanteessa, eikä se häiritse edelleenkään. En osaisi olla yhtään tyytymätön siihen, mitä sain. Sitten Monty Jam ja Feeling Good, johon oli tungettu naisnäyttelijäkin mukaan. Sinällään esitys B-stagella oli turha, mutta kuitenkin vaikuttava ja minusta on jotenkin lisäupeaa se, että ensin vain screenillä näkynyt nainen olikin oikeasti siinä ja nyt näyttelemässä, eikä video tullut nauhalta kuten ensin luulin.
Ää ja onko sitten jo kolmastoista kappale? Follow Me, joka repi yleisön mukaan ja joka itketti ja joka kuulosti aivan mahdottoman hienolta myös livenä ja on kyllä livevedon arvoinen kappale. Joskus ajattelin, etten osaisi kuvitella sen olevan kovin vaikuttava livevetona, mutta kyllä se hieno oli. Kovin hieno ja yleisö osasi olla mukana. ;___; Jotenkin on niin täydellistä nähdä Matthew edessään huutamassa follow me, you can follow me:tä. Ja FM on itkettävä kappale, se todella on eikä muuten vain itkettänyt (kuin tämä lohduttaisi minua itseänikään....).
Sitten Liquid State, jonka Chris laulaa B-stagella nenän edessä. Meinasin kirjoittaa, että kappale on ehkä yksi lemppareistani The 2nd Lawilla mutta sitten tajusin, etten voi edes niin laajasti nimetä lemppareitani kyseiseltä levyltä sillä nimeäisin samalla ne kaikki. Sillä ei ole yhtä ylitse muiden nousevaa kappaletta, joten ehkä en sano Liquid Statestakaan mitään sen kummempaa. Ainoastaan sen, että rakastan sitä kovin paljon. Ja rakastan ehkä nyt hitusen enemmän, sillä koinhan tähtihetkeni kyseisen kappaleen parissa. Varastin videon YouTubesta, kiitos sinulle joka sen sinne lisäsit, otan valitukset vastaan mikäli tahdot sen pois!
Kuten kaikki hetket, jolloin joku noista kolmesta hengaili B-stagella, myös Chrisin siinäolo oli hämmentävää ja epätodellista ja voi miten lähellä nuo olivat meitä. Alle kahden metrin päässä? Niin kovin lähellä. Mutta adfgh (sillä parempaa kuvausta päälleni ei olekaan keksitty) yksi pelottavimmista ja hämärimmistä ja upeimmista hetkistä oli se, kun Chris katsoo minua suoraan silmiin niin että tajuan että tämä katsoo minua ja oikeastaan enkös voi sanoa että laulaa minulle sillä sehän on sama asia samalla kun laulaa warm my heart tonight, hold my head up high and help me to survive. Keräsin säälit itkevällä naamallani ja itkin sen jälkeen kahta kauheammin kuin tajusin jälkijunassa mitä tapahtui. En odottanut mitään mutta sain laulella mukavat lyriikat suoraan Chrisille ja hyäsfjgfs. Itkettää. Sekavasta onnesta, tyytyväisyydestä. Siitä kuinka helvetin onnekas ihminen olen.
Seuraavaksi ihana Madness, jonka yleisö osasi ja minä itkin ja huusin ja lauloin. En tosin laulanut kappaleen lopussa, sillä mielestäni maailman kaunein korvilla kuultava asia - tai no yksi kauneimmista - on Madnessin i need to love -kohta x2. En vain tiedä mitään kauniimmin ja harmoonisemmin soivaa asiaa, kuinka täydelliseltä se kuulostaa biisissä ja kuinka tiesin sen kuulostavan täydelliseltä myös livenä ja kuinka se todellakin kuulosti. Tämän jälkeen yleisön tähtihetki eli Time Is Running Out, jossa sai taas hyppiä aivan hirveästi ja huutaa ja itkeä onnesta ja kamaluudesta ja tätä odotinkin etäisesti. TIRO on vain niin hieno myös livenä kuultuna, ja se miten yleisö on mukana ja huutaa lujaa ja hyppii ja laulaa ja... Sitten Stockholm Syndrome, jossa on myös kamalat lyriikat ja se on joltain osin erittäin osuva ja sai tunteilemaan kamalan paljon lisää. SS saa miinuksen vain siitä, että se on hurjan pitkä, tosin en tiedä häiritsikö se ketään kun ei itseänikään häirinnyt. Nuo olisivat saaneet soittaa jotakin riffä vaikka tunnin ja olisin silti hyppinyt kaikkeni antaen mukana. Olen helppo asiakas!
Mutta sitten öäh mitä tapahtui. Agitated ja Yes Please, siis noita ei ole soitettu 12 ja 13 vuoteen. Minulla ei ollut hajuakaan esim. lyriikoista, tiesin etäisesti kappaleet ja jollain tasolla aluksi jäädyin ja järkytyin sillä en ymmärtänyt, mitä korvistani soi sisään ja kun Matt alkoi laulaa ja tajusin, ettei kyseessä ollutkaan mikään riffi vaan todellakin kappale, jota ei ole kuultu yli kymmeneen vuoteen. Ei käynyt mielessäkään, että olisi järkeä lähteä koluamaan läpi vanhoja beepuolen kappaleita. Mutta mitä!? Olen kuukauden sisällä saanut olla kolmesti ylpeä Suomesta ja siitä, että olen suomalainen. Joten voihan Suomi minkä teit. Muunmaalaiset fanit taitavat parkua kateudesta pitkän aikaa. Oikeasti mitä. ;__;? Mutta minulle tuli ikävä olo siitä, etten oikeasti osannut sanoja, ollenkaa. Yh olenhan huono kuuntelijaihminen?
Sitten se, mitä odotin ehkä eniten eli kappaleet B-stagella. Matt ja Chris olivat ihanan paljon muuten siiinä pikkulavalla meidän edessämme, mutta kolmen kappaleen verran myös Dom sai rumpusettinsä siihen ja parhaimmillaan kaikki kolme olivat aivan siinä lähellä. Vaikka koin jälleen pienen sisäisen pettymisen siitä, että emme kuulleet Unintendedia (ehkäpä kuulen sen vielä joskus ja pääsen itkemään sen kauneuden ja haikeuden ja en tiedä takia), Blackout ei tuntunut laisinkaan pahalta vaan oli upea yleisön päällä leijuvine jättihehkulamppuineen ja ballerinoineen. Ja Blackoutin jälkeen Guiding Light, joka on kaiketi herättänyt paljon keskustelua fanien keskuudessa (ellen ole aivan väärässä!), mutta itsehän tykkään myös tästä biisistä ja siinä on kivat taputukset!
Kolmas B-stagen kappale oli Undisclosed Desires. Muistan joskus kun ajattelin, että olisi kiva kuulla kyseinen kappale joskus livenä, ja sitten se löytyi tältä kiertueelta ja kaiken lisäksi se löytyi B-stagen kappaleista ja sain itse todella kuulla sen. Mutta ne minuutit olivat varmasti koko keikan pahimmat. En tiedä, mitä tapahtui. Mutta tapahtui kuitenkin. Hyi samperi. Minä tykkään hurjasti UD:sta ja sen lyriikoista ja musiikista, vaikka se onkin hieman tasapaksu ja sellainen.. normaali? Se on hyvä, kaiketi The Resistancelta yksi parhaimmista omalla listallani.
Chris heitti jossakin vaiheessa kappaletta plektroja yleisöön vain hieman vasemmalle siitä, missä me olimme ja yksi lensi maahan aika lailla meidän eteen. Pyysin sitten ihan hetken päästä järkkäriä nostamaan sen siitä, ja toisella kerralla plektra löytyikin ja oli niin kovin kovin lähellä, että olisin saanut sen, mutta järkkäri jäi neuvottomana seisomaan plektra kädessään, enkä saanut sitä häneltä otettua vaan joku toinen sai sen. En tiedä, olisiko minun pitänyt hysteerisesti vain repiä se häneltä (varmaankin), mutta epäonnistuminen se kuitenkin oli ja vaikka tilanne ei sitä vaatinut, sain jostain ihmeen syvältä tulvivan kohtauksen niin, että itkua tuli pahemmin kuin aikaisemmin, se vain jatkui ja jatkui, en osannut lopettaa. En myöskään osannut katsoa minnekään, en tiedä mitä ajattelin, en ajatellut mitään, itkin ja huusin ilman minkäänlaista ajatuksenvirtaa lyriikoita ja ihmettelen suuresti, miten ne tulvivat suustani aivan virheettöminä siitä tilasta huolimatta. Koskaan ei ole tapahtunut mitään sellaista, ei koskaan, vaikka miten olen parkunut ja vollottanut. Se oli jotain aivan järkyttävää.
Matt rullaili yleisönreunaa samaan aikaan, eikä kulkenut ollenkaan B-stagen ympäri, mikä löi lisää pökköä epätoivon pesään. Olen suunnattoman kateellinen niille, jotka pääsivät hipelöimään yhtä tai ää useampaa noista. Muistelkaa sitä onnella, rakkaudella ja riemulla minunkin puolestani! Koin kuitenkin toisen tähtihetkeni samaisen kamaluuden aikana, kun kokosin itseni ja käänsin nokkani taas lavalle päin. Voi en tiedä kuinka kauan Dom oli todistanut kauhunhetkiäni, mutta kiitos kerrankin osuvan tuurini vilkaisin herraa oikeaan aikaan ja aivoni reagoivat salamannopeudella ja UD:n lopusta you are the one -kohdan sain laulaa suoraan Dominicille. Ja aivan nanosekunnin ajan meidän molempien ilmeet taisivat olla luokkaa :). Mikä maaginen hetki! Pelasti koko illan ja kahden tähtihetken jälkeen oloni ei ole niin säälittävä ja tyhjä. Naamallani kerätään sääliä.
UD:n jälkeen soi jälleen Unsustainable ja hysteriakohtaukseni jatkuu jatkumistaan, kestää läpi Plug In Babyn jonka rivimme hyppii tyylikkäästi huutaen, kestää läpi Survivalin jonka huutolaulan sormet ristissä. Isolated System ennen viimeisiä encoreja oli myös hirvittävä, ja viimeiset mehut yritin puristaa irti Uprisingissa, voi se on niin toimiva ja hyvä biisi joka hetkellä. Ja viimeisenä Starlight, jonka taputuksia odotin kädet ilmassa heti kun Uprising loppui. Starlight otti yleisön varmasti parhaiten, en tiedä, olin siinä vaiheessa jo niin sokea etten kiinnittänyt muihin ihmisiin mitään huomiota.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin "kaikkeni antanut". Keikan jälkeen olo oli tyhjempi kuin koskaan, en ymmärtänyt miten päässäni niksahti niin pahasti, en koskaan ollut itkenyt niin paljon ja ajattelin, etten itke varmasti viikkoon. En ole viimeisen viikon aikana itkenyt ja pelkään, että se taito katoaa - ainoa keino purkaa tunteitani, ainoa jonka osaan - mutta ehkä tunteet palautuvat jo joidenkin päivien päästä. En tiedä, olenko nyt potenut kaikkien kolmen keikan keikkamasennuksen samaan aikaan, vai miten, sillä vasta torstaina jaksoin kunnolla kävellä ja ajatella. Olo on ollut niin vetämätön, etten samanlaista kamaluutta ole senkään osalta aiemmin kokenut. Annoin ihan kaiken, kaikki tuli ulos ja jäi pyörimään ympärilleni. Olen siihen tyytyväinen, mutta edelleen suunnattoman hämmentynyt.
Niina sanoi, ettei koskaan enää, ei ikinä. Mutta katsotaan vain, niin olemme pian uudet liput kourassa lähdössä tekemään tuplaitsemurhaa lavan reunalle. Ja jos vuoden sisällä emme toista keikkaa saa, odotamme sitä kuin kuuta nousevaa. Minkä sitä hulluudelleen mahtaa.
On jännä ajatella, että odotus on nyt palkittu, kaikki on takanapäin. Kuukauden sisällä kävin kaksilla festareilla ja yhdella stadionkeikalla ja näin livenä kolme minulle kaikista rakkainta bändiä kautta aikojen. En osaa käsitellä aivoissani sitä, miten lyhyen ajan sisällä kaikki on tapahtunut, miten onnellinen olen. En tiedä, tuleeko eteeni toista samanlaista kuukautta enää koskaan. Tunnen kuitenkin, että annoin kaikkina kolmena kertana niin paljon kuin osasin, ensi kerralla annan vielä enemmän. Kaikista jäätävintä ja upeinta on kuitenkin se, miten paljon itse sain. Paitsi että koin elämäni upeimman illan Ruisrockissa ja sen myötä ymmärsin, ettei toivottomuuteni ole kohtaloon kirjoitettua, saan niin paljon vain siitä, että kuulen musiikin oikeasti ja näen sen synnyttäjät nenäni edessä. Ja olen myös niin ylpeä Suomesta Musenkin osalta, porukka oli niin tyytyväisen (ja hymyileväisen!!) näköisenä lavalla koko illan ajan, ja saimme kaksi hypererikoiskappaletta sekä pisimmän setin koko Musen historian ajalta. Kiitos.
Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä. Kuinka suurella osalla ihmisistä lähtee ääni keikan aikana tai sen jälkeen? Minä kiljun ja huudan ja laulan niin lujaa kuin pystyn, parituntinen pelkkää huutoa ja siihen päälle kokoaikainen itkeminen eivät varmasti ole mitenkään hyväksi äänentuottamiselle, mutta minulta ei ole koskaan lähtenyt ääni. Ei keikan aikana eikä sen jälkeen, ei mitään muutosta missään vaiheessa. En edes kähise. :D Äiti sanoi, että kyse on siitä, että tuotan äänen oikein. Hyvin mahdollista. Ainakin se lähtee sydämestä, eikä vain kurkusta.
UD:n jälkeen soi jälleen Unsustainable ja hysteriakohtaukseni jatkuu jatkumistaan, kestää läpi Plug In Babyn jonka rivimme hyppii tyylikkäästi huutaen, kestää läpi Survivalin jonka huutolaulan sormet ristissä. Isolated System ennen viimeisiä encoreja oli myös hirvittävä, ja viimeiset mehut yritin puristaa irti Uprisingissa, voi se on niin toimiva ja hyvä biisi joka hetkellä. Ja viimeisenä Starlight, jonka taputuksia odotin kädet ilmassa heti kun Uprising loppui. Starlight otti yleisön varmasti parhaiten, en tiedä, olin siinä vaiheessa jo niin sokea etten kiinnittänyt muihin ihmisiin mitään huomiota.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin "kaikkeni antanut". Keikan jälkeen olo oli tyhjempi kuin koskaan, en ymmärtänyt miten päässäni niksahti niin pahasti, en koskaan ollut itkenyt niin paljon ja ajattelin, etten itke varmasti viikkoon. En ole viimeisen viikon aikana itkenyt ja pelkään, että se taito katoaa - ainoa keino purkaa tunteitani, ainoa jonka osaan - mutta ehkä tunteet palautuvat jo joidenkin päivien päästä. En tiedä, olenko nyt potenut kaikkien kolmen keikan keikkamasennuksen samaan aikaan, vai miten, sillä vasta torstaina jaksoin kunnolla kävellä ja ajatella. Olo on ollut niin vetämätön, etten samanlaista kamaluutta ole senkään osalta aiemmin kokenut. Annoin ihan kaiken, kaikki tuli ulos ja jäi pyörimään ympärilleni. Olen siihen tyytyväinen, mutta edelleen suunnattoman hämmentynyt.
Niina sanoi, ettei koskaan enää, ei ikinä. Mutta katsotaan vain, niin olemme pian uudet liput kourassa lähdössä tekemään tuplaitsemurhaa lavan reunalle. Ja jos vuoden sisällä emme toista keikkaa saa, odotamme sitä kuin kuuta nousevaa. Minkä sitä hulluudelleen mahtaa.
On jännä ajatella, että odotus on nyt palkittu, kaikki on takanapäin. Kuukauden sisällä kävin kaksilla festareilla ja yhdella stadionkeikalla ja näin livenä kolme minulle kaikista rakkainta bändiä kautta aikojen. En osaa käsitellä aivoissani sitä, miten lyhyen ajan sisällä kaikki on tapahtunut, miten onnellinen olen. En tiedä, tuleeko eteeni toista samanlaista kuukautta enää koskaan. Tunnen kuitenkin, että annoin kaikkina kolmena kertana niin paljon kuin osasin, ensi kerralla annan vielä enemmän. Kaikista jäätävintä ja upeinta on kuitenkin se, miten paljon itse sain. Paitsi että koin elämäni upeimman illan Ruisrockissa ja sen myötä ymmärsin, ettei toivottomuuteni ole kohtaloon kirjoitettua, saan niin paljon vain siitä, että kuulen musiikin oikeasti ja näen sen synnyttäjät nenäni edessä. Ja olen myös niin ylpeä Suomesta Musenkin osalta, porukka oli niin tyytyväisen (ja hymyileväisen!!) näköisenä lavalla koko illan ajan, ja saimme kaksi hypererikoiskappaletta sekä pisimmän setin koko Musen historian ajalta. Kiitos.
Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä. Kuinka suurella osalla ihmisistä lähtee ääni keikan aikana tai sen jälkeen? Minä kiljun ja huudan ja laulan niin lujaa kuin pystyn, parituntinen pelkkää huutoa ja siihen päälle kokoaikainen itkeminen eivät varmasti ole mitenkään hyväksi äänentuottamiselle, mutta minulta ei ole koskaan lähtenyt ääni. Ei keikan aikana eikä sen jälkeen, ei mitään muutosta missään vaiheessa. En edes kähise. :D Äiti sanoi, että kyse on siitä, että tuotan äänen oikein. Hyvin mahdollista. Ainakin se lähtee sydämestä, eikä vain kurkusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti